22. helmikuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa




Jo nyt, helmikuussa, minulla on sellainen kutina, että vuodesta 2018 tulee hieno esikoisromaanivuosi. Tammikuussa minua ihastutti Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa ja nyt olen hämillisen hullaantunut Elin Willowsin esikoisesta Sisämaa.

Käytän sanaa hämillinen, sillä olen hieman ihmeissäni, miten kovasti Sisämaasta tykkäsinkin, vaikka aluksi olin, että en tykkää tästä yhtään. Willows on salakavalan taitava: näennäisesti kirjassa ei oikein tapahdu tai OLE mitään, mutta luku luvulta juuri se - kaiken mitäänsanomattomuus ja arkisuus - tekee Sisämaasta hienon, kiinnostavan, vaikuttavan lukukokemuksen.

Minäkertoja on nuori (parikymppinen?) nainen, joka muuttaa Pohjois-Ruotsiin, kauas kaikesta, yli tuhannen kilometrin päähän omalta kotiseudultaan. Pieneen kylään, kylmyyteen, ihmettelevien katseiden alle. 

Hän muuttaa, koska on rakastunut.

Mutta rakkaus loppuu jo muuttokuormaa kannettaessa. 

Ja silti nainen jää.

Hän jää katseiden alle. Kummastuneiden kysymysten tulvaan. Ulkopuolisuuden kehään.

Koska: ei ole mitään paluuta. Olen tehnyt valintani ja elän sen kanssa seuraavaan valintaan saakka. Ja mihinkään sellaiseen en ole vielä valmis. (s. 11)

***

Sisämaata lukiessani minusta tuntuu kuin Willows tunkisi minut isoon mustaan roskasäkkiin ja heiluttelisi ja ravistelisi säkkiä rajusti, sinne tänne. Olen pyörällä päästäni, vähän kolhuillakin. On kesä, on talvi, sitten taas kesä ja kevät, jota ei ole näillä leveysasteilla oikeastaan ollenkaan, ja sitten taas talvi ja syksy ja kesä. Saman luvunkin sisällä vuodenajat voivat vaihdella. 

Jossain vaiheessa luovutan, annan olla: päästän irti loogisuuden vaatimuksistani, halusta ymmärtää kronologiaa, tarpeesta tietää kuinka monta vuotta tässä kuluu; mikä asia tapahtuu minkäkin jälkeen.

Elämä kulkee. Hiljalleen, mutta varmasti se kulkee. Järjestyksellä ei ole mitään merkitystä. Eikä ehkä silläkään, kulkeeko elämä eteen- vai taaksepäin.

***

Nakuttavalla lauseella Willows kierittää minut lämpöiseen karhuntaljaan. Lyhyillä luvuilla hän raottaa minulle pikkukylän mentaliteettia, sitä millaista on tulla sinne muualta, yrittää sopeutua ja olla silti aina, ikuisesti, ulkopuolinen. Ja kun sanon raottaa, tarkoitan juuri sitä: Sisämaa on tilannekuvia, pieniä hetkiä, salamanvälähdyksiä. Juuri kun jotain on kehittymässä, katseemme käännetään muualle: uuteen päivään, uuteen vuodenaikaan. Ja samaan aikaan toisto, rutiini - se, miten kaikki kerrostuu, uusintuu, pyörii paikallaan. Juuri tämä - välillä unettavaksikin äityvä toisto - on Willowsin käsissä saamarin toimiva tyyli- ja tehokeino.

Pienen, sisäänpäin kääntyneen kylän tunnelma tulee iholle, nostaa sen väriseville näpyille. Pieneltä paikkakunnalta itsekin ponnistaneena tunnistan tämän kaiken, ahdistun ja huvitun. Ja vähän, oudolla tavalla, yhä myös: ylpistyn.

"Monien tuntema ylpeys tästä paikasta on kaksijakoista. Ehkä vähän niin kuin omaan sisarukseen liittyvät tunteet. Itse voi mollata paikkaa, mutta jos joku ulkopuolinen puhuu siitä pahaa, ylpeys nousee esiin. Silloin on tärkeätä olla kotoisin täältä." (s. 149)

***

Instagramissa Sivumennen-podcast kuvailee Sisämaata "hallituksi ja riisutuksi kuvaukseksi masennuksesta". Ahaaa, ajattelen. Niinkö? Olen juuri lukenut Sisämaan, enkä ollenkaan tajunnut, että minäkertoja olisi masentunut. Luinko huonosti? Väärin? 

Toki minäkertojan elämänvaihe on takkuinen. Hän kulkee rutiinilla päivästä toiseen, ei omaa tavoitteita eikä suunnitelmia, on monella tavalla saamaton ja jää usein mieluummin yksin kotiin syömään karkkia kuin lähtee ihmisten ilmoille. Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet piinaavat häntä, mutta ehkä hän myös jotenkin nauttii niistä? Ehkä? Miksi ei voisi nauttia? 

Minulle minäkertoja näyttäytyy - kaikesta huolimatta - tasapainoisena tyyppinä, joka ryhtyy hitaasti mutta varmasti rakentamaan omaa elämäänsä, testaa, kokeilee ja ihmettelee - ja antaa itselleen myös luvan olla, pysyä paikallaan ja jumissa. 

Koska niin, sellaistakin elämä voi välillä olla: jumissa. Ja silti, silloinkin, se voi olla jotenkin tärkeää, ihanaakin.

Loppuun vielä tämä huomio: Sisämaa on myös kaunis, minimalistinen kuvaus sopuisasta erosta. Siitä, miten hiljalleen tunteet viilenevät ja toista ei enää ajattele niin usein. Ja niin on oikein hyvä. 


____________________________
Elin Willows: Sisämaa
Alk. Inlandet (2018)
Suom. Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2018
191 s.

2 kommenttia:

  1. Sivumennen-podcast ja nyt muutaman mainiot blogitekstit, tämä sinun mukaan lukien!, ovat saaneet vakuuttuneeksi, että tämä täytyy lukea. Tavallaan tosin harmittaa, että tulin kuunnelleeksi koko podcast-jakson, sillä siinä käsiteltiin kirjaa varsin tarkkaan ja syvällisestikin, olisi ollut hauska päästä lukemaan tämä ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia ja -ajatuksia. Mutta ehkä yritän unohtaa ne ja katsoa, mitä itse tästä löydän! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, kannattaa lukea! Lämpenee hitaasti mutta varmasti :) En itse ole vielä kuunnellut tuota Sivumennen-jaksoa - usein on tosiaan kiva lukea kirja ensin itse ja kuunnella keskusteluja vasta sitten. Jään odottelemaan, mitä sinä saat tästä irti!

      Poista