31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste, osa 5. Maria Jotuni: Huojuva talo



Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt jo viidenteen osaansa! Tällä kierroksella haastetta isännöi Tekstiluola-blogin Tuomas. 

Ja minä olen lukenut Maria Jotunin Huojuvan talon.

Tuon postuumisti julkaistun romaanin, joka sylkee verta, hikeä, pelkoa, nyrkkejä, lihaa, vihaa. Jotuni kuvaa lähes 600-sivuisessa kirjassaan helvetillistä avioliittoa tuskaisen läheltä, tuskaisen tarkasti. 

Minä mietin, miksi tämä kaikki, miksi näin moneen kertaan - ja sitten ymmärrän: jotta se tuntuisi todelta. Jotta edes jokin osa Lean kivusta välittyisi aitona; jotta lukija todella tuntisi vuosien painon; sen, kun kaikki vain jatkuu ennallaan, kerta toisensa jälkeen: alistuminen, nöyrtyminen, hiipivä toivo, toivon murskaantuminen.

***

Huojuvaa taloa lukiessani mieleeni palasi alkukesästä lukemani Märta Tikkasen runoteos Vuosisadan rakkaustarina.

Vaikka Jotunin teksti on runsasta ja polveilevaa ja Tikkasen runot säästeliäitä ja hiottuja, niiden virtauksessa on jotain samaa. Ne puhuvat perheväkivallasta, ne puhuvat siitä naisen suulla. Ne luovat tilannekuvia kodista, jonne mies tulee yömyöhään, humalassa ehkä, riitaa haastavana. Ne piirtävät eteemme naisen, joka kerta toisensa jälkeen toivoo parasta, koska rakastaa, koska ei voi muutakaan. 

En tiedä, puhuttiinko 1930-luvulla, jolloin Jotuni Huojuvaa taloa kirjoitti, vielä narsisteista, mutta yhtä kaikki sellaiseksi Lean aviomies Eero piirtyy. Hän janoaa ihailua, hän antaa itsestään hurmaavan kuvan ulkomaailmaan, mutta on kotona täyspaskiainen. Hän oikeuttaa itsellensä kaiken, mutta muille ei mitään. Hän haluaa olla vapaa kaikesta ja kaikista, mutta kahlehtii vaimonsa neljän seinän sisään. Hän on tunteeton, kylmä, mikään ei häneen koske. Ja hän on kuin lapsi, helposti ärtyvä ja itsekäs, pahankurinen: "Eeron tapana oli syyttää toista siitä, mihin hän itse oli syypää".

Mietin sitä, että tämä voisi olla totta.

Mietin sitä, että tämä on totta.

Jotunin pojanpoika, historioitsija Kari Tarkiainen on sanonut, että Huojuva talo pohjautuu Jotunin omaan avioliittoon Viljo Tarkiaisen kanssa.

***

En tiedä, lukeako kirjaa fiktiona, faktana, upottavana tarinana vai avunhuutona. Valtaosan ajasta olen kiukkuinen ja ärtynyt. Silloin tällöin myös tympääntynyt, sillä kirjassa todellakin kaikki kiertää samaa rataa, yhä uudelleen ja uudelleen. Lea on jumissa, hän miettii kyllä lähtemistä, mutta ei se ole todellinen vaihtoehto: Eerolla on rahat, Eerolla on valta. Kerta toisensa jälkeen Lea uskoo (tai toivoo), että nyt asiat muuttuvat, nyt Eero muuttuu:

"Kukapaties ei mikään ollut niin vaarallista kuin Lea oli kuvitellut. Ehkä olot kääntyivät vielä parempaan päin." (s. 505)

No niinpä vissiin. Tähän kohtaan olen kirjoittanut marginaaliin voi helvetti.

Olen vihainen. En Lealle, vaan epätasa-arvolle. Yhteiskunnalle, joka ajoi avioituneet naiset koteihinsa, ilman omaa rahaa, ilman omaa tilaa ("Lapsi ja talous, ne riittävät sinulle"). Mietin, että tämä on Suomi vain muutama hassu vuosikymmen sitten. Ajatus saa minut kiemurtelemaan tuolilla levottomasti. Haluan ulos, happea.

"Katu merkitsi hänelle maailmaa ja ihmisyhteyttä ja tuntui turvalliselta, siinä ei ollut sitä raskasta yksinäisyyden painostusta, mikä seinien sisässä oli niin masentavaa." (s. 519)


Maria Jotuni 1880-1943 (Wikimedia Commons)

En tiedä, millainen editointi Huojuvalle talolle on aikoinaan tehty, mutta nykylukijalle teksti on kyllä paikoin melkoista puuroa. Välillä teki mieli ottaa punakynä käteen ja vedellä lauseita ja kokonaisia kappaleitakin yli.

Varsinkin kirjan alkupuolella dialogi tuntuu epäuskottavalta ja Lean pitkät päänsisäiset pohdinnat ja selittelyt puuduttavat. Monin kohdin tulee mieleen myös, että Jotuni on unohtanut yhden kirjoittamisen perussäännöistä: "Näytä, älä kerro".

Vanhahtava kieli kuitenkin tässä ihastutti, samoin ihmismielen äärimmäisen tarkkanäköinen havainnointi. Jos haluat lukea psykologisen romaanin, lue Huojuva talo. Ja myös: jos haluat lukea feministisen romaanin, lue Huojuva talo. Silllä kyllä: tämä romaani on palopuhe, joka vaatii naiselle oikeuden omaan rahaan, omiin valintoihin, omiin turvaverkkoihin, omiin itsevalittuihin mahdollisuuksiin.

Ja yksi asia vielä: onneksi kirjassa on myös Lean sisko Toini. Hänessä on toivo, uskallus, elämänjano. Haluan päättää tämän tekstini lauseisiin, jotka Toini kirjoitti maailmalta siskolleen:

"Jos sinulta jää maailmassa taulupuolikin näkemättä, et tiedä ollenkaan, miten kaunis jo valmiiksi luotu maailma on. Jos sinulta jää kuulematta musiikki, joka sinun sielusi vasta herättää eloon, et tiedä eläneesikään." (s. 318)


***

Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:

_________________________________
Maria Jotuni: Huojuva talo
Valmistunut v. 1935, mutta julkaistu vasta v. 1963
Otava
577 s.

12 kommenttia:

  1. Olen lukenut Huojuvan talon ja suuttumus ja turhautuminen olivat minullakin tunteina päällimmäisinä. Lean nöyristely turhautti, vaikka aika vaikeaahan naiselle oli tuohon aikaan tehdä itsenäisiä päätöksiä. Silti jatkuva alistuminen otti päähän.

    Mitä tulee juonen kuljettamiseen ja muuhun, niin ennen muinoin on varmaan vallalla olleet hieman erilaiset perussäännöt kirjoittamiselle. Jotunin kieli Huojuvassa talossa on mielestäni varsin hiottua verrattuna esim. juuri lukemaani Minna Canthin Kauppa-Lopoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua suututti tosiaan lähinnä koko systeemi, ei sinänsä yksilön - eli tässä tapauksessa Lean - alistuminen. Ymmärrän, että realiteetit ovat olleet toiset kuin tänä päivänä. Onneksi.

      Ja juu, varmasti kirjoittamisen opit ovat vuosien saatossa kehittyneet/muuttuneet. Nykylukijana vaan vähän tuskastutti. Olen lukenut vuosia sitten Kauppa-Lopon - en yhtään muista, että olisin sen kerrontaa tuskastellut, mutta ehkäpä aika kultaa muistot.

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  2. Tämä kirja on uskomaton avioliittotragedia ja uskon, että tänäkin päivänä monessa perheessä koetaan tätä samaa h-ä, väkivaltaa ja pahoinpitelyä, nöyryyttämistä ja alistamista. Maailma on täynnä narsisteja! Jotuni kirjoitti yhden omakohtaisen tarinan, josta nostan hattua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, niinpä. Ei ihminen ole mihinkään muuttunut, mutta yhteiskunta onneksi vähän. Uskon/toivon, että tänä päivänä naisella on kuitenkin hieman enemmän vaihtoehtoja, omaa rahaa, tukiverkkoja jne.

      Ehdottoman rohkea, tärkeä kirja. Kiitos Mai.

      Poista
  3. Huojuva talo on minulle yksi elämäni kirjoista. Rakastan lukea kärsimyksistä, ahdistuksesta ja kurjuudesta, kai uskon sen jalostavan ihmistä - ja mitä innostukseni sitten kertookaan minusta. Huojuvan talon ahdistus ruokki mieltäni huumeen lailla. Vaikka tunnistan tuon vihan ja turhautumisen kyllä! Hieno klassikko, joka jokaisen tulisi lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Tani! Mäkin olen ehdottomasti synkän ja karun kirjallisuuden ystävä, mutta mikään ei saa vereäni niin kiehumaan kuin sovinismi ja epätasa-arvo. Siksi tämä kai kävi niin hengen päälle. Mutta ehdottomasti hieno, hieno kirja <3

      Poista
  4. Mulla on kirjan päälle liimaantunut näytelmäversio ja sen jälkeen oli tosi vaikea suhtautua Kari Heiskaseen, joka esitti kylmäävän hyvin Eeroa ja kun vielä Leaa esitti hänen tuolloinen vaimonsa Sara Paavolainen, niin oli kyllä yksi järkyttävyydessään mieleenpainuvimmista kokemuksista. Muistan miten Lea kuurasi jotain lattiaa ja sen Eeron hymyn, joka oli pahuutta ja alistamista täynnä mutta niin, että hymyn oikea tarkoitus ei auennut muille kuin Lealle.

    Ihan kamala kirja, mutta tärkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun puhut Heiskasesta ja Paavolaisesta, jotkut kellot alkavat kilkattaa. Olen tainnut katsoa ainakin osan tuosta sarjasta, mutta en kyllä kirjaa lukiessa moista muistanut. Ehkä hyvä niin - sain muodostaa vapaasti oman mielikuvani hahmoista.

      Joo, ei tällaisia joka päivä jaksaisi lukea. Mutta silti: kiitos Jotunille tärkeästä, rohkeasta kirjasta.

      Poista
  5. Heiskasen näyttelijäntyö tulee minullekin tästä vahvasti mieleen, suorastaan pelottavana muistona. Kirjaa en ole lukenut, mutta lukulistallani se on ollut jo vuosia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, suosittelen ehdottomasti lukemaan. Myös kirjassa Jotuni onnistuu luomaan Eerosta todella vastenmielisen ja pelottavankin hahmon. Rankka, tärkeä lukukokemus.

      Poista
  6. Tärkeä kirja selvästi, ja varmasti aikakautenaan on ollut todella harvinaista, että joku näin suoraan avioliittohelvetistä kirjoittaa. Olisipa ollut mielenkiintoista, jos kirja olisi päässyt julki jo kirjoitusaikanaan 1930-luvulla. Mieleen on jäänyt yläasteen äidinkielenopettajan kertomus, että hän järkyttyi aikanaan varsin suojellun lapsuuden jälkeen nuorena tämän kirjan luettuaan niin paljon, ettei pyyhkinyt siitä edes pölyjä, vaikka kirja hänen hyllyssään edelleen oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuomas, kiitos tuosta tarinasta! Mieletöntä, millaisia reaktioita kirjallisuus voi saada aikaan.

      Olisi tosiaan ollut kiinnostavaa, jos tämä olisi julkaistu 30-luvulla tai edes Jotunin elinaikana. Arvasikohan hän, että joskus Huojuvasta talosta tulee vielä klassikko?

      Kiitos haasteen isännöinnistä :)

      Poista