16. heinäkuuta 2017

Virpi Pöyhönen: Doe


Miksi? Kiinnitin Virpi Pöyhösen Doe-romaaniin huomiota heti silloin, kun kirja ilmestyi vuonna 2015. Tiesin haluavani lukea sen, sillä takakannen sanat pikkukaupunki, mystinen, vapaudenkaipuu ja epämääräinen uhka vetosivat. Olen aina rakastanut tarinoita, jotka sijoittuvat pieniin kyliin, pieniin yhteisöihin, paikkoihin joissa kaikki tuntevat toisensa - ja silti: jokaisella on salaisuus.

Mitä? Doe kertoo Patty Jonesin (jotenkin hurmaava nimi muuten!) ja hänen tyttärensä Maryn tarinan. Ja vielä: amerikkalaisen Doe-nimisen kaupungin tarinan. On köyhyyttä, on väkivaltaa, on huono-osaisuutta, on vihaa, on epätasa-arvoisuutta. On juuret, jotka pitävät paikoillaan ja on oksat, jotka haluavat kurkotella kauemmas. 

Päällimmäinen ajatus? Lukiessa en tuntenut suurtakaan koukuttumista ja välillä koko touhu tuntui pakkopullalta. Silti huomaan, että jälkeenpäin olen palannut kirjaan mielessäni usein: jokin sen tunnelmassa kuitenkin vetosi, jätti jäljen. Pidin kirjan karuudesta. Ja siitä, miten rajusti sekä Patty että Mary pyrkivät vapautta kohti, omaa itseään kohti. Äidin ja tyttären riippuvuussuhde on kuvattu hienosti.

Mihin vertaisin? Kolme muuta kirjaa pyöri mielessäni tuon tuosta lukiessani tätä: Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja, Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Hannele Mikaela Taivassalon Viisi veistä Andrei Kraplilla. Yhteisiä teemoja ovat mm. pakeneminen, vaeltaminen, pieni yhteisö, uhka tai ainakin uhan tunne, nuori kertoja/päähenkilö, vanhempien ja lapsen suhde. 

Sitaatti? "Opin, että ennen kuin voi puhua, täytyy tuntea." (s. 62)

Muuta? Kirjassa on virke, joka on eittämättä Rosa Liksomin Hytti nro 6:n innoittama: "Kaikki oli jatkuvassa liikkeessä, maa, puut, ilma, pilvet, tuuli, talot, kaupungit." (s. 164). Liksomin versio menee näin: "Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset" (mm. s. 117)

_________________________
Virpi Pöyhönen: Doe
WSOY 2015
276 s.

9. heinäkuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

Kuva: Tomi Reunanen

 Makasin ruohikolla, vaalean viltin päällä, ihoni kuumeni auringossa, pieni hikinoro valui otsaltani alaspäin, kohti leuan kaarta. Luin, leijailin yläilmoissa, annoin hiusteni mennä takkuun tuulen mukana, huusin - ääneen tai mielessäni - "vapaus!" Ja myös: "Pariisi!" Katsoin miestä vieressäni, en tuntenut häntä juuri lainkaan, mutta tiesin hänen vievän minut perille. Alhaalla, jossain tuolla kaukana, näin ihmisiä, he olivat kuin nuppineuloja, pieniä, tylsiä. Ja he katsoivat ylös, minua kohti. Nauroin niin, että sylki roiskui.

 Sitten havahduin: leppäkerttu kulki kirjan sivun poikki, käveli tarinani yli, oikaisi röyhkeästi lauseideni päältä.  

Viimein oli kesä. Loma.

Ja lomakirjani oli Katja Kallion Yön kantaja.

Kallion kuudes romaani on saanut innoituksensa Amanda Fredrika Aaltosen (1864-1918) elämästä. Se kertoo naisesta, joka ei osannut eikä halunnut sopeutua niihin muotteihin, joihin nuori nainen yritettiin väkisin tunkea. Amanda halusi olla villi ja vapaa, elää hetkessä, kokea kaiken mahdollisen. Hän nousi kuumailmapalloon, hän lensi Euroopan yllä, hän oli totta - ja hän oli liikaa yhteiskunnalle, vallitseville moraalisäännöille. Hän päätyi Seilin saarelle, "hullujen" naisten saarelle, mielisairaalaan, josta "ei kukaan ole koskaan pois päässyt".

Kallio kirjoittaa osuvin, terävin, tuorein kielikuvin. Hän kuljettaa lukijan syvälle Seilin maisemiin, ja vähintään yhtä syvälle Amandan pään sisään. Vapaus - se, että saan tehdä elämälläni juuri sitä mitä itse haluan - tuntuu nyt tärisyttävän tärkeältä, kaikkein oleellisimmalta. 

Ja vaikka kirjan aihe on raaka ja Amandan kohtalo nostaa vihan liekit, Yön kantaja on hyvin kaunis kirja. Se viipyy hetkissä, näkee niiden onnen ja hyvyyden. Yllätyin, miten lohdullinen olo lukiessa tuli. Lopulta kaiken keskiössä on se sama, mikä aina: rakkaus. Sen kaipuu, sen tarve - ja sen vaikeus.

"Tämän vuoksi vanhaa ihmistä kolottaa joka paikasta. Ympäri ruumista särkevät kaikki ne ihmiset jotka ovat elämän mittaan päässeet tunkeutumaan luihin." (s. 366)


_____________________________________
Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017
380 s.

1. heinäkuuta 2017

Hajanaisia muistiinpanoja Flaubertista ja onnellisuudesta, muuton keskeltä


Tämä paikka on jo järjestyksessä uudessa asunnossa. Kirjoja yöpöydälläni.


Blogini on ollut taas lähes kuukauden hiljaa, vaikka vielä keväällä lupasin, että pian helpottaa. Noh, päätoimittamani Sylvin kirjallisuusnumero putkahti kyllä ulos, mutta sitten tapahtui kaikkea muuta yllättävää: uusi duuni, irtisanoutuminen, muutto. Puolessatoista kuukaudessa olen laittanut lähes kaikki elämäni palikat uuteen asentoon, joten niin: blogi on pysynyt hiljaa. Syksy tuo vielä tullessaan lisää uutta, sillä aloitan opinnot Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa

Aika on siis kortilla, mutta olen silti päättänyt pitää bloginikin hengissä. Tapani blogata tulee kuitenkin muuttumaan. Hion vielä yksityiskohtia, mutta varmaa on, että blogaukset lyhenevät, en enää välttämättä blogaa kaikista lukemistani kirjoista ja ehkä joskus tekstin korvaakin video. Haluan pitää blogini tilana, jossa voin intoilla kirjoista, tehdä lukusuunnitelmia, kasata kirjalistoja. Luetut-välisivuja aion päivittää myös jatkossa (2015, 2016, 2017).

***

Kesäkuussa ehdin lukea melko vähän, mutta myös melko hyvää. Tässä pari erityisesti sykähdyttänyttä kirjaa, jotka kietoutuivat vielä jännästi yhteenkin. Miltä tällainen bloggaustapa muuten tuntuisi?


Tommi Melender: Onnellisuudesta

WSOY 2016
183 s.

Mikä? Esseekokoelma, joka pohtii onnellisuutta laajalla skaalalla ja maanläheisesti. Ei mitään tympeää positiivisuushömppää, vaan älykästä ja usein kirjallisuuteen tukeutuvaa tekstiä. 
Mitä pidin? Pidin, ja paljon. Lukemisesta on jo kuukausi aikaa, joten en muista yksityiskohtia kovin hyvin, mutta ihailin Melenderin tapaa tuoda itsensä tekstiinsä mukaan. Hän on rohkea ja avoin, auki ja haavoittuvainen. Niinhän parhaat esseet tuppaavat syntymäänkin.
Tunnetilani? Innostunut. Luin monia kohtia ääneen. Ajattelin, että tämän jälkeen mikä tahansa tusinaelämäntapaopas tuntuu entistäkin pliisummalta ja hyvin todennäköisesti myös ärsyttävältä.
Päällimmäinen ajatus? Haluan lukea kaikki nämä kirjat, joihin Melender esseissään viittaa! Flaubertin kirjeet, Camus`n Putoaminen ja (uudelleen) Sivullinen, Pessoan Anarkistipankkiiri, Zadie Smithin Changing My Mind -esseekokoelma, Tua Forsströmin runot...
Sitaatti? "Minulle päiväkirjat, fragmentit ja muistiinpanot ovat ylipäänsäkin mieluista proosaa, koska niistä puuttuu lukemista ohjaava teoksellinen hahmo. Ei ole ennalta määrättyä kompositiota, ei ole juonta tai henkilöhahmoja, on vain tekstikatkelmia, joissa ajatukset ja äänensävyt sulautuvat erottamattomasti toisiinsa." (s. 76)
Mitä jäin miettimään? Melender on paitsi esseisti, myös runoilija ja romaanikirjailija. Hän kirjoittaa kokoelmassa myös omasta kirjailijuudestaan ja toteaa eräässä kohdassa näin: "Mikään ei ole nöyryyttävämpää kuin räävitön ylistäminen. Jos haluat loukata kirjailijaa, esitä perusteeton kehu." (s. 109)


Julian Barnes: Flaubertin papukaija

Alk. Flaubert`s Parrot (1984)
Suom. Kristiina Drews
WSOY 1987
278 s.

Miksi? Englantilainen Julian Barnes ihastutti minua muutama vuosi sitten romaanillaan Kuin jokin päättyisi. Kun huomasin, että hänen romaaninsa Flaubertin papukaija löytyi David Bowien suosikkikirjojen joukosta, otin sen lukulistalleni.
Mikä? Barnesin kolmas romaani vuodelta 1984. Kertoo eläkkeellä olevasta brittilääkäristä, joka on lähes pakkomielteisen kiinnostunut kirjailija Gustave Flaubertista. Tuo lääkäri - nimeltään Geoffrey Braithwaite - matkustelee Ranskassa Flaubertin jalan jäljillä ja yrittää selvittää muun muassa erään täytetyn papukaijan salaisuutta.
Kuulostaako tylsältä? Niin minäkin aluksi ajattelin. Kirja on kauttaaltaan melko esseemäinen, mutta erityisen tietopainotteinen se on nimenomaan alussa. Kannattaa vain puskea eteenpäin, sillä ihan kohta naurat niin, että vedet kuplivat alaluomillasi. Barnes on nimittäin järjettömän hauska ja ivallinen kirjailija, joka huvittelee niin lukijansa kuin henkilöhahmojensakin kustannuksella.
Sitaatti? Tämä kirja on täynnä sitaattikamaa! On mahdotonta valita vain yhtä! Valitsen kuitenkin: "Mitä hyötyä oli teknisestä kehityksestä vailla moraalista kehitystä? Rautatie vain mahdollistaisi sen että entistä useammat ihmiset pääsisivät liikkumaan paikasta toiseen ja olemaan joukolla tyhmiä." (s. 155)
Se hetki, kun samaistuin Flaubertiin? Olen aina ajatellut, että elämässä on paljon asioita, jotka tuntuvat teoriassa ja ajatuksen tasolla paljon upeammilta kuin mitä ovat ikinä käytännössä. Miettikääpä vaikka töiden tekoa laiturin nokassa: ihana ajatus, mutta käytännössä aivan katastrofi, sillä auringonvalossa tietokoneen näytöltä ei näe mitään ja istuminen siinä tikkuisella laiturilla vetää selänkin nopeasti jumiin. On kuuma ja hyttyset kiusaavat. Tässä on jotain samaa kuin ns. flaubertiaanisessa temperamentissa: "Onni on mielikuvituksessa, ei teoissa. Mielihyvää saa ensin odotuksista ja sitten muistoista." (s. 247) Tai vielä tämä: "Hän [Flaubert] piti matkustamisen ideasta ja matkojen muistoista, mutta ei itse matkustamisesta." (s. 208)
Mitä mietin? Sitä hassua sattumaa, että luin lähes peräkkäin Melenderin kirjan ja tämän, sillä myös Melender kirjoittaa paljon Flaubertista ja hänen (pessimistisestä) elämänkatsomuksestaan. Olen lukenut Flaubertilta vain Rouva Bovaryn, mutta minusta tuntuu kuin tuntisin hänet jo lähemmin!
Mistä erityisesti pidin? Flaubertin papukaija on äärimmäisen kirjallinen teos. Barnes hauskuttaa lukijaa muun muassa listalla kirjoista, jollaisia ei pitäisi enää saada kirjoittaa. Erilaiset tekstityypit sanakirjoista tenttikysymyksiin tanssahtelevat tyylikkäästi kirjan narisevilla sivuilla.
Muuta? Onko tässä paras vuonna 2017 lukemani kirja? Ehkäpä. Ainakin niin hyvä, että hain kirjastosta lisää Barnesia: romaani Puhumalla paras vaikuttaa takuuvarmalta kamalta sekin.

6. kesäkuuta 2017

Kittanoita: Vuosisadan rakkaustarina ja Saari



Olen viime aikoina potenut hienoista uutuuskirjaähkyä. Olen laittanut minulle tulleita kirjastovarauksia saman tien eteenpäin, koska en ole vain jaksanut lukea kevään uutuuksia - siitä huolimatta, että siellä odottaa muun muassa sellaisia hienouksia kuin Zadie Smithin Swing Time, Elena Ferranten Uuden nimen tarina, Katja Kallion Yön kantaja, Mila Teräksen Jäljet ja Ian McEwanin Pähkinänkuori

Sen sijaan olen hakeutunut vanhemman kirjallisuuden pariin: olen lukenut paitsi Märta Tikkasta ja Raija Siekkistä, myös Tšehovia ja Waltaria. Luulen, että tästä kesästä tuleekin minulle klassikkojen kesä. Syksyllä lienee aikaa palata kevään uutukaisiin, sillä syksyn 2017 uutuusluettelot eivät huimaa päätä.


Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Alk. Århundradets kärlekssaga (1978)
Suom. Eila Pennanen
Tammi 1981
173 s.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on yksi #hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani. Se on maannut vuositolkulla kirjahyllyssäni, kulkenut mukana muutosta toiseen, mutta en ole saanut koskaan luetuksi sitä. Nyt otin runokokoelman mukaani junamatkalle ja luin sen lopulta ahmien. Nopeasti, upoten, henki salpautuen. 

Tikkasen teos on omaelämäkerrallinen ja tunnustuksellinen. Sen runot ruotivat kahden kirjailijan välistä avioliittoa, jossa yksikään päivä ei ole seesteinen. Kolmeen osaan jakautuva kokoelma kuvaa miehen alkoholismia, pettämistä, valtaa, mustasukkaisuutta, alistamista, narsismia, vähättelyä. Mutta se kuvaa myös rakkauden alun ja sen valtavan voiman; halun olla yhdessä silloinkin, kun kaikki on sietämätöntä. Ja vielä tämän: työn tärkeyden naiselle - ja oman huoneen.

Varsinkin kirjan alkupuolella näen punaista. Haluaisin potkia ja lyödä. Huutaa voi jumalauta! Tunnen sääliä, surua, vihaa, ällötystä. On hetkiä, jolloin tiedän tasan tarkkaan, mistä Tikkanen puhuu, mitä hän tarkoittaa. Tiedän, ettei rakkaus ole aina yksinkertaista - ei lähteminen eikä jääminen. Tiedän, että rakastamansa ihmisen valheet haluaa uskoa. Tiedän, että oma työ ja omat sanat ovat keino pysyä kasassa.

"Niin kauan kuin minulla on työni
minulla on tie jota kulkea
oma tieni mennen tullen
Seitsemäntoista minuuttia bussissa
jolloin ennätän lukea
tai kehrätä runoa päässäni - -" (s. 111)

Vaikka Vuosisadan rakkaustarinan minä on nainen, joka jää - loppuun saakka - avioliittoon, jossa hän joutuu petetyksi, alistetuksi, haukutuksi ja hakatuksi, kirja on ehdottoman feministinen ja naisen voimaa ylistävä. Tikkanen pohtii veitsenterävästi sukupuolirooleja; hän kysyy, miksi naisen luova työ on arvottomampaa. Miksi kirjailijapariskunnan mies voi viettää päivänsä kirjoittaen, kun naisen täytyy hoitaa lapset ja koti? Ja näinkin:

"Joskus
yritän ajatella
millaista olisi 
jos sinä asuisit
yhdessä Christerin kanssa
ja teillä olisi yhteensä 
neljä lasta - -

Etkö ehkä joskus
tulisi ajatelleeksi
että Christerkin haluaa kirjoittaa
tai lukea 
tai ajatella
itsekseen
myös muina vuorokaudenaikoina 
kuin kello 23 ja 6 välillä? - -" (s. 123)

Vuosisadan rakkaustarina herätti halun lukea lisää Tikkasta ja myös Tikkasten liitosta. Laitan lukulistalleni ainakin kirjat Miestä ei voi raiskata ja Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.

Helmet-lukuhaaste: kirja on inspiroinut muuta taidetta


Raija Siekkinen: Saari

Otava 1988
127 s.

Olen aina intuitiivisesti ajatellut pitäväni Raija Siekkisestä (1953-2004), vaikka en ole lukenut häneltä aiemmin mitään. Saari-pienoisromaanin nappasin mukaan Kööpenhaminan-matkalle, ja kyllä: pidin. Novellitaiturina tunnettu Siekkinen kirjoittaa tässä esikoisromaanissaan hallittua, hiottua, hidasta kieltä, joka luo kirjaan aivan erityisen, mystisen tunnelman.

Myönnän, että juonen tasolla tipahdin jossain vaiheessa kyydistä. En enää tiennyt, oliko saaressa asuvan naisen seurassa yksi vai useampi mies. En enää tajunnut, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat. En ihan ymmärtänyt sitäkään, mitä tarinaan ilmestyvä kettu symboloi. Mutta silti, niin: pidin.

Tulkitsin, että tässä kirjassa ollaan monella tavalla taitekohdassa. Ihmissuhteiden, nuoruuden, työn - ehkä koko elämän taitekohdassa. Suhteet päättyvät, aikuisuus alkaa, työ valmistuu, jokin uusi odottaa. Alla oleva sitaatti kuvaa paitsi tätä ajatusta, myös koko kirjan - välillä piinaavaakin - tunnelmaa hyvin:

"Kun hän aamun jo alkaessa hämärtää nousi siitä, hän oli kuin joku toinen, jota piti varoa. Hän ajatteli, millainen on eläintarhan eläin, joka on huomannut, että häkin ovi on raollaan, ja hän halusi liikkua ja olla niin kuin sellainen eläin liikkuu ja on." (s. 100)

Erityismainintana: Siekkisen tapa pilkuttaa on hurmaava! Ja se, että kirja sijoittuu saareen, merelle, on tietysti aina erityisen ihanaa:

"Koko saari tuntuu keinuvan meren tahdissa, aamuyöllä, koko pitkän valvotun yön jälkeen se keinuu; ja jonakin aamuna, kun herää ja menee ulos, kaikkialla on hiljaista, tyyntä, märkää, meri raskas ja tasainen." (s. 11)

Helmet-lukuhaaste: kirjan kannessa on eläin

3. kesäkuuta 2017

Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä


Luin Rosa Meriläisen ja Saara Särmän yhdessä kirjoittaman Anna mennä -opuksen vajaa kuukausi sitten ja olen huomannut siteeraavani kirjaa sen jälkeen jo useissa keskusteluissa. Meriläinen ja Särmä lähestyvät feminististä elämäntapaa leppoisasti, hauskasti ja paikoin hyvinkin kepeästi, mutta samaan aikaan ihan pirun tosissaan: omille toilailuilleen voi ja saa naureskella, mutta mikään ei oikeuta paskaa tai epätasa-arvoista kohtelua. 

Muistiinpanoja:
  • kehu nainen päivässä - muista myös itsesi!
  • toimi tasan päinvastoin kuin lukuisat suomalaiset sananlaskut kehottavat ("Laiska töitään luettelee", "Vaatimattomuus kaunistaa", "Rumat ne vaatteilla koreilee"...)
  • ei ole olemassa sellaista asiaa kuin häpeäbiisi: älä häpeä asioita joista tykkäät!
  • aina on syytä krymppaamiseen (asioiden juhlistamiseen leivoksella) ja skumppaamiseen (no niin)
  • täytyy lukea Rebecca Solnitin essee Men Explain Things to Me (mansplaining-termistä)
  • ei ole mitään syytä olla kunnianhimossaan kohtuullinen. Kohtuullisuus ylipäätään on tympeää: omia rajojaan kannattaa venyttää
  • "Jos tarkoitus oli juoda humalaan ja onnistui tavoitteessaan, miksi harmitella sitä, että käyttäytyi kuin humalainen?"
  • hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, joilta voit oppia jotain
  • näkyväksi tulemista voi harjoitella. Tavoite: purjehtia ylväästi käytävillä
  • myös kehtaamista voi - ja kannattaa! - harjoitella
  • naiset kärsivät ns. huijarisyndroomasta selvästi useammin kuin miehet: he pelkäävät, että eivät oikeasti olekaan niin hyviä ja ammattitaitoisia kuin ihmiset luulevat ja ovat varmoja, että he "paljastuvat" hetkellä millä hyvänsä. Muun muassa tämä on asia, josta olen jauhanut kapakan pöydässä.
  • mentor voi olla myös sinua nuorempi
  • "Koirat haukkuu, karavaani kulkee!" Eli jätä muiden ihmisten mielipiteet omaan arvoonsa.
  • naiset siivoavat keskimäärin 43 minuuttia joka päivä, miehet 34 minuuttia. Mitä helvettiä? Itse siivoan noin paljon ehkä kuukaudessa. Rosan ohjeet leppoisampaan "siivoamiseen" naurattavat, koska elän jo nyt täysin niiden mukaan.
  • Tove Janssonkin on sanonut: "Valo siivilöityy kauniimmin likaisten ikkunoiden läpi."
  • valitsitko väärän asunnon, uran tai puolison? So what? Mieli saa muuttua matkan varrella ja kiinnostuksen kohteet elää; asuntoja voi vaihtaa ja työpaikoista irtisanoutua. Yleensä harhailu tekee vain hyvää!
  • terve itsekkyys on sallittua: "Kruunu painaa, heitä se pois!"
  • omaan kuplaan kannattaa päästää myös muita ihmisiä
  • ei haittaa, jos ei osaa. Tee silti.
  • älä koskaan jätä väliin ainuttakaan tilaisuutta tehdä elämästä hauskempaa!
  • Ja vielä Rosan sanoin: "Miten minua aina onkaan korvennut se, että joku kuvittelee tietävänsä haluistani ja toiveistani jotain vain sen perusteella, että olen nainen. Hitto soikoon, sisustaminen ei kiinnosta!"
____________________________________________________
Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä - opas hauskempaan elämään
S & S 2016
364 s.

15. toukokuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset


Satu Taskinen on julkaissut kolme romaania: Täydellinen paisti (2011), Katedraali (2014) ja Lapset (2017). 

Kolme näitä kirjoja yhdistävää seikkaa: 
1) kaikki ovat yhdenpäivänromaaneja
2) mikään niistä ei päästä lukijaa helpolla
3) kesken jättäminen ei ole vaihtoehto

Tänä keväänä ilmestynyt Lapset on haastavuudessaan vielä aivan omaa luokkaansa. Idea lyhyesti on tämä: 

eläkeikää lähestyvä miesopettaja tekee lähtöä lastenlastensa juhliin, mutta matkan varrelle tulee yhä uusia esteitä ja hidasteita. Valtaosa hidasteista on Navidin päänsisäisiä, sillä niin: oikeastaan koko romaani on tämän sympaattisen miehen yksinpuhelua tai yksinajattelua. Ulkoisesti tapahtuu vain hyvin vähän, mutta Navidin pään sisällä kuohuu ja vaahtoaa. Yksityiset perhehuolet lyövät kättä isojen maapalloa ravistelevien ongelmien kanssa, mutta lopulta Navidin ajatukset kiertyvät yhden peruskysymyksen ympärille: Mikä on ihminen?

Luin Lapsia hyvin, hyvin hitaasti. Välillä kirjan avaaminen tuntui raskaalta, mutta hämmentävällä tavalla tunsin kuitenkin kiitollisuutta joka kerta, kun jaksoin avata kirjan ja lukea edes muutaman sivun. Suurimman osan ajasta olin ihan pihalla, mutta sitten niinä hetkinä kun tajusin jotain, tajusinkin aina jotain mielettömän hienoa. Jotain oleellista.

Taskinen käsittelee Navidin kautta oikeastaan kaiken, millä on merkitystä. Hän levittää ihmisyyden eteemme, vetää sen puukolla rajusti auki ja fileoi nätisti kohta kerrallaan. Filosofisella otteella hän pohtii lasten kasvattamista, kommunikoinnin vaikeutta, ihmisen älykkyyttä ja tyhmyyttä, pelkoa ja kateutta, itsekkyyttä ja epätasa-arvoa, luonnon kunnioittamista, kulutushysterian älyttömyyttä, elämän kiertokulkua. Taskinen vetoaa lukijaansa lukemattomin tavoin, mutta kirjastoböönana poimin sitaatiksi tietysti tämän:

"Usein on niin, että ihminen tietää asioita, joita ei haluaisi tietää, ei edes niiden mahdollisuudesta. Väittää sitten: ei aavistusta, ei tuolloin eikä nyt. Ihminen väittää: olisin sitä ja tätä, jos vain olisin tiennyt, ymmärtänyt, tajunnut. Ihminen vetoaa tietämättömyyteen, hölmöyteen, ymmärtämättömyyteen, tahattomuuteen, kun haluaa vapautua vastuusta. Mutta eihän sellainen vetele, jos on aivot päässä ja lukutaito ja kirjastokortti taskussa." (s. 39-40)

Kirjan nimi Lapset viittaa paitsi Navidin oppilaisiin ja hänen omiin lapsiinsa, myös yleisemmin kaikkiin lapsiin ja nuoriin, joissa on - kliseisesti - maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuus. 

Navid painii kasvatuksellisten kysymysten kanssa: hän yrittää opettaa oikeudenmukaisuutta, yksilön erityisyyttä, rohkeutta, lämpöä, vastuunkantoa ("Olen sanonut oppilailleni, että täytyy pitää itsestä huolta. Että se ei ole oikeus vaan velvollisuus."). Hän uskoo lapsiin ja tuleviin sukupolviin, mutta samaan aikaan hän tuntee valtavaa riittämättömyyttä ja pelkoa, ettei osaa toimia lasten kanssa oikein: "Me opimme toisiamme matkimalla. Apinoimalla. Siksi: maailman typerin ja vastuuntunnottomin neuvo: Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon.

Taskisen romaani on loputon filosofisten kysymysten aarreaitta, ja sitä voisi tarkastella lukemattomilta suunnilta. Itselläni jäi vahviten mieleen ajatukset materialismista ja hysteerisestä kuluttamisesta sekä tämä: miksi ihminen aikuistuessaan kadottaa kaikkein yksinkertaisimmat vastaukset? Kun lapsi kysyy, miksi köyhälle ei vain anneta ruokaa ja miksi aikuiset ovat julmia ja lyövät, me emme osaa enää vastata. 

_______________________________
Satu Taskinen: Lapset
Teos 2017
296 s.


2. toukokuuta 2017

Kittanoita: Tällä tavalla maailma loppuu ja Kupoli


Blogini on ollut viime aikoina vähän henkitoreissaan, mutta uskallan luvata, että pian helpottaa! Tekohengityksenä tarjoilen tässä kaksi kittanaa*: toinen oli minulle yksi kevään odotetuimmista uutuuskirjoista ja toiseen en olisi varmasti koskaan tarttunut ilman työpaikan henkilökunnan lukupiiriä. Valitettavasti molemmat lukukokemukset jäivät hailakoiksi.

*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Alk. Så här upphör världen (2017)
Suom. Jaana Nikula
Otava 2017
287 s.

Philip Teirin esikoisromaani Talvisota: avioliittoromaani (2013) oli kirja, johon humahdin täydellisesti ja jonka olen usein maininnut myös yhdeksi suosikkikirjakseni. Teirin tapa kuvata ihmisiä ja kuljettaa tarinaa toi mieleeni Jonathan Franzenin ja jep, minun suustani tämä on valtava kehu. Siksipä odotinkin tätä uutta romaania Tällä tavalla maailma loppuu kieli pitkällä.

Lukiessa tuli kuitenkin hämmennys. En oikein saanut kirjan ideasta kiinni, en tiennyt mistä kulmasta sitä pitäisi tarkastella, mihin tyylilajiin se tulisi tunkea. Takakansi lupaa "hauskanhaikeaa", mutta minulle kirjan tunnelma oli pikemminkin mystinen, hämyisä, jollain lailla ehkä alakuloinen ja synkeä. Hauskuutta löysin korkeintaan yhdestä hahmosta, Susannesta. 

Tämä ei ole vielä sinänsä moite: minähän pidän nimenomaan synkästä ja mystisestä, enkä kovinkaan usein jaksa mitään hassunhauskaa. Teir luo jännän tunnelman, mutta ehkä se, mikä minua tässä vaivasi, oli se, etten ollut ihan varma, "tulkitsinko" tätä tunnelmaa oikein. Kaivoinko kirjasta esiin jotain, mitä siinä ei kuitenkaan ollut? 

Toinen asia, mikä minua lukiessa vaivasi, oli se, että minusta tuntui, että olen lukenut jotain todella samantyylistä aiemminkin. Mietin paljon esimerkiksi Joel Haahtelan romaania Naiset katsovat vastavaloon, jossa myös kiehtova "hippipariskunta" pistää naapuruston sekaisin. Ja mietin Karoliina Timosen romaania Kesäinen illuusio, jossa ollaan niin ikään meren rannalla ja mystiset elementit valtaavat tilaa. Ja mietin Monika Fagerholmin romaania Ihanat naiset rannalla, jossa ollaan samalla tavalla paettu kesää huvilalle ja jossa lapset aikuistuvat ja aikuiset kaipaavat vapautta.

Teirillä on kyllä tässäkin kirjassa hetkensä. Erityisen hyvin hän kuvaa nyt lapsia, lasten tunteita ja kokemuksia. Sitä, miten pieni Anton pelkää kulkea yksin metsän läpi. Pelkää astua autioon mökkiin. Ja miten hän juoksee, juoksee, juoksee. Myös teini-ikäisen Alicen mielenkuohut ovat uskottavia ja aitoja. Ehkä olisinkin toivonut, että henkilögalleria olisi rajattu pienemmäksi - ehkä vain pelkän ydinperheen tarkastelu olisi riittänyt. Miksi esimerkiksi Kati ja Anders saivat näin paljon sivutilaa, vaikka heidän tarinansa oli täysin toissijainen?

Ja vielä: Teir petaa jännitystä salaisuuden ympärille, jonka lukija tietää, mutta kaikki kirjan henkilöt eivät. Lukija odottaa, että salaisuuden paljastuessa räjähtää kunnolla, mutta noh... pliisuksi jää. 


Pekka Matilainen: Kupoli

Atena 2013
299 s.

Historiallinen dekkari. Siinäpä kaksi sanaa, jotka saavat minut helposti huokailemaan. Yhdistettynä ne tuntuvat vieläkin tympeämmiltä. Mutta niin vain otin ja luin pari viikkoa sitten historiallisen dekkarin - kiitos lukupiirin.

Pekka Matilaisen esikoisromaani Kupoli sijoittuu 1400-luvun Firenzeen. On tapahtunut murha, ja kohta murhia tulee lisää. Pian selviää, että murhien taustalla on eräs harvinainen käsikirjoitus, Alfa-koodeksi, jonka yksi jos toinenkin mahtimies tai oppinut haluaisi itselleen. 

Matilainen kirjoittaa kiinnostavaa ajankuvaa. Kansiliepeessä kerrotaan hänen tutkineen renessanssin Firenzeä, ja se on helppo huomata: aika ja kaupunki heräävät eloon, todelliset henkilöt tipahtelevat kirjan sivuille notkeasti. Kieli on viehättävän vanhanaikaista ja simppeliä, jopa asiallista. Välillä Matilainen tuntuu unohtavan, että kirjoittaa romaani: etenkin sodista kertovat kohtaukset lipsuvat luennoinniksi. 

Dekkarina Kupoli ei ole hääppöinen, sillä jännitystä ei synny nimeksikään. Juonenkäänteet ovat välillä vaivaannuttavia. Viehättävintä kirjassa onkin sen välittämä ajatus humanismista ja kirjarakkaudesta, suurimmasta mahdollisesta sivistyksestä. Myös minäkertojana toimiva 16-vuotias Toni on lämmin, sympaattinen hahmo - kielen ja kirjoitusten rakastaja hänkin.



20. huhtikuuta 2017

Juha Itkonen: Minun Amerikkani


"Lähdin kirjoittamaan kirjaa Amerikasta, kiinnostuksestani tai oikeastaan rakkaudestani siihen. Ja jumalauta, tähän se päättyy: näin Amerikka minua kohtelee." (s. 339)

Luin Yaa Gyasin Matkalla kotiin -romaanin heti Juha Itkosen Minun Amerikkani -kirjan perään, ja yllättäen - ja ilahduttavasti! - nämä kaksi täysin erilaista teosta keskustelivat keskenään. 

Gyasin romaanin toinen tarinalanka sijoittuu Yhdysvaltoihin ja kertoo karua tarinaa maan historiasta: orjuudesta, pakkotyöstä, rotuerottelusta. Amerikan historiaa pohtii myös Itkonen. Hän matkustaa muun muassa etelävaltioihin ja miettii kansalaisoikeustaistelua, miettii sitä että vain 50 vuotta sitten bussimatkustajat eroteltiin ihonvärin mukaan, miettii orjuutta vaikka ei sitä pystykään käsittämään. Itkonen tankkaa kauhuissaan tietoa orjuuden historiasta ja tulee maininneeksi monia yksityiskohtia, jotka heräävät karulla tavalla eloon Gyasin romaanissa.

Itkosen Minun Amerikkani on niin henkinen kuin fyysinenkin matkakirja Yhdysvaltoihin. Pidin kirjasta paljon, ja ehkä erityisesti siksi, että Itkonen kirjoittaa politiikasta, yhteiskunnasta ja historiasta äärimmäisen ymmärrettävästi. Vaikka hän selvästi tietää kohdemaastaan mielettömän määrän faktaa, hän myöntää olevansa itsekin välillä aivan pihalla ja ihmeissään. Minun Amerikkani on kirja, joka kutsuu pohtimaan ja kummastelemaan yhdessä. 

Se on myös hyvin henkilökohtainen, jopa intiimi kirja. Vaikka se on teos Amerikasta, se on myös teos Itkosesta itsestään. 

Itkonen on matkustanut Yhdysvalloissa lukemattomia kertoja niin vapaa-ajallaan kuin työn puitteissa. Hän on kirjoittanut Amerikan tavalla tai toisella lähes kaikkiin kirjoihinsa. Jo aivan nuorena hän ihannoi tuota suurta kaukaista maata, jonka kulttuuri tuntui kummallisesti samaan aikaan vieraalta ja tutulta. 

Silti yhä hän on täynnä kysymyksiä. Jotain todella tunnistettavaa ja lohduttavaakin on siinä, miten Itkonen kuvaa omaa pelkoaan ja epävarmuuttaan ollessaan matkalla. Varsinkin ollessaan matkalla yksin. Pelko iskee jo lentokentällä: mitä jos he eivät hyväksykään minua maahansa?

Minun Amerikkani on ennen kaikkea kirja matkalla olosta. Se on kirja menneistä matkoista ja muistoista; se on kirja nykyhetkestä ja kuluneesta vuodesta, jolloin Itkonen vietti erityisen paljon aikaa Amerikassa ja seurasi Donald Trumpin likaista, käsittämätöntä voittokulkua maan presidentiksi. 

Itkonen kulkee läpi hiljentyneiden tehdaskaupunkien, jututtaa Trumpin kannattajia, seuraa Trumpin kampanjashow`ta ja sitä, miten vaihtoehtoiset totuudet villitsevät ihmisten mielet. On hetkiä, jolloin Itkonen kysyy itseltään, miksi hän ihannoi tätä valtiota. Eikö tämä ole ihan naurettavaa? Ja surullista? 

Ja toisaalta: on hetkiä, jolloin hän uskoo Amerikkaan yhä, näkee toivon, näkee ne lukemattomat ihmiset, jotka ovat yhä hyvän puolella. Tunneskaala on tätä kirjaa lukiessa laaja.

Jos jostain vähän nipotan niin siitä, että eräässä kirjailijaresidenssissä käymässään keskustelussa Itkonen arvelee, että kirjailija Taiye Selasi on ehkä saavuttanut osan kansainvälisestä menestyksestään "suotuisan" ulkonäkönsä ansiosta. Jotenkin hirveästi tympäisi tämä kommentti. Onkohan Itkonen lukenut Selasin romaania Ghana ikuisesti, joka on sanalla sanottuna UPEA?

______________________________
Juha Itkonen: Minun Amerikkani
Otava 2017
350 s.

16. huhtikuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin


Ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisromaani Matkalla kotiin oli minulle yksi tämän kevään a must read -kirjoista. Vaikka kirjan tylsä nimi ei jää mieleen ja menee sitä paitsi heti sekaisin esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajien ja Sadie Jonesin Kotiinpaluun kanssa, kirjan tarina kaivautuu syvälle ja seisoo ehdottomasti omillaan.

Matkalla kotiin on vavahduttava teos mustien historiasta. Tai ei, aloitin heti väärin. Matkalla kotiin on vavahduttava teos ihmisten historiasta: siitä, miten väärin olemme toimineet. Siitä, miten sokeita olemme olleet. Siitä, miten vähän olemme oppineet. 

Matkalla kotiin luikertelee vuosisatojen läpi aina nykyhetkeen saakka. Se kertoo orjakaupasta, kolonialismista, heimosodista, rotuerottelusta, pakkotyöstä, rasismista, eriarvoisuudesta, väkivallasta, huumeriippuvuudesta. Se kertoo ihastumisista, ruumiin ikävästä, suvun kunnioittamisesta ja oman tien etsimisestä. Se kertoo sukupolvista, vuosien kulumisesta. Ja kyllä, ehdottomasti: rakkaudesta.

Aluksi luin Gyasin romaania hieman ihmeissäni. Jokainen luku kertoi uudesta ihmisestä ja jokainen luku tuntui jäävän jotenkin kesken. Palasin yhä uudelleen ja uudelleen kirjan alussa olevaan sukupuuhun ja yritin ymmärtää. Ja sitten kun viimein ymmärsin, huokaisin syvään ja sanoin: okei Yaa Gyasi, anna mennä, kerro tarinasi. Kerro kaikkien näiden ihmisten tarinat.

Ymmärsin, ettei olekaan pelkästään minun, sinun ja hänen tarinoita. On myös tarina, joka koostuu kaikkien meidän tarinoista. Minun tarinastani tulee kokonainen vasta sinun tarinasi myötä. Kirjassa sukupolvet vaihtuvat, vuosikymmenet ja -sadat vierivät, mutta jokainen uusi ihminen kantaa mukanaan menneitä.

Lyhyesti: kirjan rakenne hämmensi aluksi, mutta alkoi sitten ihastuttaakin vietävästi.

Gyasilla on kerronnan lahja. Hän piirtää jokaisen henkilönsä eläväksi, tarttuu heistä jokaiseen koko voimallaan ja ravistaa niin, että jalat irtoavat maasta. Kukaan ei nouse toista tärkeämmäksi, mutta jokainen on oman pienen hetkensä ajan se kaikkein tärkein. 

Matkalla kotiin opetti minulle paljon. En ehkä jaksaisi lukea tällaisia historiallisia romaaneja kovin monta peräkkäin, sillä on äärimmäisen raskasta lukea, miten väärin ja kamalasti asiat ovat menneet ja miten haavat - tässä tapauksessa orjakaupan haavat - ovat yhä arpeutumatta, tikit repeilevät, orjuuden haamut tanssivat yhä uusien sukupolvien yllä. Ja silti - tai oikeastaan juuri siksi - pidin romaanista paljon. Ja toivon, että ihan jokainen ihminen lukisi sen. Viimeistään aivan lopussa, kun kaikki kietoutuu yhteen, tulevat kyyneleet.

Helmet-lukuhaaste: Sukutarina

_________________________
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Alk. Homegoing (2016)
Suom. Sari Karhulahti
Otava 2017
373 s.

9. huhtikuuta 2017

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

Hei vaan blogini. Tulin käymään nopeasti, laittamaan ylös muutaman asian kirjasta, jonka luin noin viikko sitten. Kyseessä on norjalaisen Geir Gulliksenin ensimmäinen suomennettu romaani Kertomus eräästä avioliitosta.

Enemmän kuin avioliitosta kirja kertoo kuitenkin siitä, miten tuo avioliitto hajoaa. Jon (mies) ja Timmy (nainen) ovat olleet naimisissa 20 vuotta, heidän avioliittonsa on ollut kaikilla mittapuilla "täydellinen", mutta silti käy niin, että Timmy jää kiinni toisen miehen katseeseen. Jää kiinni siihen, miten tuo toinen mies katsoo häntä. 

Ja se katse on lähtölaukaus avioliiton hitaalle hajoamiselle.

Tai näin on ainakin, jos uskomme Jonia. Ja häntä meidän on pakko uskoa, jos johonkin tässä kirjassa haluamme uskoa. Sillä:

Koko tarina kerrotaan Jonin näkökulmasta. Timmy ei saa ääntä lainkaan. Timmy ei saa sanoa omaa mielipidettään Jonista, heidän avioliitostaan, uudesta ihastuksestaan. Tässä kirjassa Jon kertoo, miten kaikki kävi, ja silloinhan tietysti on niin, että Timmy on syypää kaikkeen. Timmy on pesänrikkoja ja pettäjä, Jon on uhri ja uhrautuja.

Ehkä näin onkin. Mistäs sitä tietää. Mutta silti koin epäreiluna ja ärsyttävänä sen, että Timmy on kirjassa vain kohde, jota tarkkaillaan. Jon kuvittelee, mitä Timmy tuntee ja mitä Timmy ajattelee ja kertoo sitten totena nämä kuvitellut tunteet ja ajatukset. Ihastumisen vääjäämättömyys on kuvattu kyllä taitavasti, mutta silti pohdin: kokiko Timmy sen noin? Menivätkö asiat Haraldin kanssa todella tuolla tavalla?  

Pidän Gulliksenin kielestä. Siitä, miten hän vyöryttää virkkeitään, viljelee pilkkujaan. Tunnelma on intensiivinen ja upottava. Jonin ahdistus tuntuu aidolta, epätoivo siitä että oma kumppani liukenee pois on kuvattu viiltävästi. 

Jonin ja Timmyn avioliitto on äärimmäisen - jopa häiritsevän - avoin: he ovat tottuneet kertomaan toisilleen kaiken ja myös Timmy kertoo tapaamastaan miehestä heti Jonille. Valheet ja vähättely tulevat vasta paljon myöhemmin. Jonille ja Timmylle tärkeintä on vapaus; he eivät missään nimessä halua sitoa tai rajoittaa toisiaan. He kauhistelevat tavallista latteaa perhe-elämää, sellaista jota naapurit elävät, sellaista jossa päivät toistuvat samanlaisina, ennalta-arvattavina. 

He yrittävät kiivaasti olla erilaisia kuin muut, mutta lopulta: vapaus on harhaa, halu omistaa totta. Mustasukkaisuus luikertelee ovesta sisään ja kuristaa henkihieveriin.

Jos jotain, Kertomus eräästä avioliitosta on hieno tutkielma ihmisten välisistä suhteista. Vallasta, halusta, vetovoimasta, kaipuusta. Voisin nostaa esiin useitakin älykkäitä sitaatteja, mutta otan tähän nyt vain tämän:

"Rakkaudessa on kyse vallasta, eikä valtasuhde pysy koskaan samana, ei edes kahden yhdessä elävän välillä." (s. 164)

Helmet-lukuhaaste: Kirja, jossa kukaan ei kuole

____________________________________
Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
Alk. Historie om et ektenskap (2015)
Suom. Hanna Tarkka
Siltala 2017
200 s. 

26. maaliskuuta 2017

Riikka Heinonen: 17 tuntia


Riikka Heinosen toinen julkaistu teos 17 tuntia pakenee määrittelyjä. Takaliepeessä teosta kutsutaan runokokoelmaksi, mutta tarina alkaa kuin draama. Aivan aluksi esitellään kirjan henkilöt:

THÉO, nuori haaveilija
SEBASTIÉN, Théon ystävä
LORELEE, Théon ja Sebastiénin égérie
SERGE, lihakauppias
ENZO, lihakauppiaan oppipoika
PAULINE, Sebatiénin chérie
NAAPURIN ROUVA, lihakaupan asiakas
RENOIR, lehtikioskin myyjä

Esittelyjen jälkeen alkaa maailman luonti. 

Pienin välähdyksin Heinonen kertoo, millainen on Pariisi yhden lauantaipäivän ja -yön kuluessa, seitsemäntoista tunnin aikana. Luvut (tai runot - jos niin haluamme) ovat kuin maalauksia, ne tuoksuvat patongilta ja brie-juustolta, ne kopsuvat kuin korkokenkä mukulakivikadulla, ne lehahtavat kuin hameet pilkullisten pikkupöksyjen yllä.

Luen tätä aluksi pelkkinä tunnelmapaloina, mutta sitten ymmärrän lukea tätä myös tarinana. Sillä kyllä: Heinonen kertoo tässä myös tarinan, vieläpä kronologisesti etenevän tarinan. Runon ja draaman lisäksi olemme myös keskellä proosaa.

Ja olemme keskellä mutkikkaita ihmissuhteita. Keskellä yksinäisyyttä, halua, kaipuuta. Keskellä petosta, keskellä tympeyttä. Keskellä haaveita ja vielä: keskellä Gauloises Mentholin savua.

***

Katsoin eilen The Affair -sarjan neljännen kauden viimeistä jaksoa, jossa ollaan Pariisissa, ja huokaisin: nuo pariisilaiset naiset! Nuo kahvilat, kirjakaupat, baskerit ja murrettu englanti. 

Heinonen tavoittaa upeasti tuon hienostuneen ja samalla varsin rosoisen pariisilaistunnelman. Erityisen onnistunut on Loreleen hehkeä hahmo. Pariisin-kaipuuta tuntevalle tämä 80-sivuinen opus onkin varsinainen aarre. 

Hetken kuvittelin itsekin käveleväni Seinen vartta, pitkässä otsatukassa, punaisin huulin, savuke sormieni välissä. Ja olin varma, että pian ohitseni kulkisi mies, jolla on vaaleat hytkyvät kiharat. Ja ehkä jossain alkaisi sataa.

______________________
Riikka Heinonen: 17 tuntia
Nordbooks 2017
80 s.

17. maaliskuuta 2017

Kittanoita: Kirottu ajan katoava virta, Yhdyntä ja Jazz


Olen lukenut helmi-maaliskuussa paljon, mutta blogannut melko vähän. Syytän töitä ja pitkäksi venähtänyttä flunssaa, mutta ehkä myös sitä, että prioriteetit ovat olleet hetkellisesti jossain muualla. Loppukeväästäkin on tulossa sellainen, että blogini saattaa hieman yskähdellä. Neljä asiaa: 

1) vaihdan huhti-kesäkuuksi työpisteeni ihanan inspiroivaan ja aktiiviseen Kallion kirjastoon - paljon uutta opittavaa!
2) olen Sylvin toukokuussa ilmestyvän uuden numeron päätoimittaja. Numeron teemana on... tättädädääää: kirjallisuus
3) haluan ottaa lisää aikaa omalle kirjoittamiselle
4) juoksukausi on todenteolla alkamassa ja tavoitteet on asetettu!

Tässä kuitenkin kolme kittanaa*, olkaa hyvät! Nämä kaikki kolme kirjaa ovat sellaisia, joiden lukemista olen suunnitellut jo pitkään.  

*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista


Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Alk. Jeg forbannen tidens elv (2008)
Suom. Katriina Huttunen
Otava 2011
218 s.

Nyt olen lukenut kaikki suomennetut Pettersonit! Hevosvarkaat on yhä suosikkini, mutta myös tämä Kirottu ajan katoava virta miellytti minua kovin. Tyyli ja teemat ovat taattua Pettersonia; keskiössä on perhesuhteet ja etenkin (nyt jo aikuisen) pojan suhde äitiinsä. Arvid on keski-ikäinen mies, joka muistelee mennyttä: hän palaa nuoruuteensa ja aikaan, jolloin hän hurahti kommunismiin; jätti opinnot ja meni tehdastyöläiseksi. Hän kertoo, miten tapasi vaimonsa, josta on nyt tulossa ex-vaimo. 

Muistelujen rinnalla kulkee vuorokausi vuonna 1989, jolloin Arvid matkustaa äitinsä perässä Tanskaan perheen kesämökille. Äiti on sairastunut syöpään, ja Arvid tajuaa, että nyt jos koskaan hänen on tutustuttava äitiinsä, selvitettävä kaikki menneet. 

Petterson luo Arvidin ja äidin suhteesta herkullisen. Jotain piinaavan ärsyttävää ja silti hellyttävää (ja tunnistettavaa) on siinä, miten äidin mielestä 37-vuotias Arvid ei vieläkään ole aikuinen: "En kutsuisi häntä aikuiseksi. Se olisi liioittelua. Hän aikoo erota. En tiedä mitä teen hänen kanssaan.". Hykertelin myös sille, että äidin ensimmäinen repliikki aina kun hän näkee poikansa on "oletko rahaton?".

Petterson käyttää kaikissa kirjoissaan muistelutekniikkaa. Yleensä nautin siihen liittyvästä aikatasoilla hyppelystä, mutta Kirotussa ajan katoavassa virrassa tasot olivat välillä hankalasti hahmotettavia: saattoi kulua pitkä tovi ennen kuin tajusin, minkä ikäisestä itsestään Arvid kulloinkin kertoo. Pidin kuitenkin jutustelevasta kerrontatyylistä ja siitä, miten Arvid poukkoilee asiasta toiseen. Välillä Arvid kuulostaa ihan Holden Caulfieldiltä

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta en pysty lukemaan Pettersonia vertaamatta häntä Peter Sandströmiin - ja päinvastoin. Kirotussa ajan katoavassa virrassa kiinnitin huomiota mm. siihen, että tunnelmallinen kerronta saattaa katketa rajusti johonkin väkivaltaiseen kohtaukseen. Sandströmin Valkeassa kuulaassa käy samalla tavalla. Yhtenäisistä teemoista en nyt edes aloita...

Ja vielä yksi asia, vaikka tämän tekstin pitikin olla kittana: Petterson on aivan mielettömän taitava vaivautuneen kanssakäymisen kuvaaja! Rrrrrrrakastan.

Helmet-lukuhaaste: kirjan nimi on mielestäsi kaunis


Asko Sahlberg: Yhdyntä

WSOY 2005
136 s.

Sahlbergin tuotanto on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun luin hänen upean pienoisromaaninsa Irinan kuolemat. No, nyt luin sitten tämän: Yhdyntä-nimisen pienoisromaanin, joka sijoittuu talveen 1944. Helsinki, pommitukset, yksi vuorokausi. Mies ja nainen, jotka tapaavat sattumalta ja antautuvat hetken vietäviksi - koska miksikäs ei. Kuolema on niin läsnä koko ajan, että jokaiseen hetkeen, kohtaamiseen, mahdollisuuteen on syytä tarttua.

Kirjan idea on todella kiinnostava. Mitä tekee kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä Helsingin keskustassa sijaitsevan asunnon kattohuoneistossa, kun ulkona pommikoneet laulavat? Kirjan nimi paljastaa tietysti jo jotain: yhdyntöjä tapahtuu.

Jostain syystä lähdin lukemaan Yhdyntää romanttisesta vinkkelistä: ajattelin, että kirja on vimmainen rakkaustarina, halun ja himon alttari, herkkyyden ylistys. Ajattelin sen tarjoavan jotain kaunista ruman sodan keskellä. Noh jaa, olinpa väärässä.

Sahlbergin kerronta on - Irinan kuolemien tapaan - karua. Seksikohtaukset ovat kylmiä ja analysoivia, ja niistä siirrytään takaumina kummankin henkilön menneisiin kokemuksiin ja suhteisiin. Lopulta pääosaan nousee yksinäisyys; se, miten yksin ihminen voi olla, vaikka olisi toisen kanssa.

Kirjassa on myös muutamia muita henkilöitä kuin nämä kaksi, Axel ja Valma. En ihan saanut kiinni, miksi näitä sivuhenkilöitä oli tungettu kirjaan mukaan, mutta yhdestä tyypistä pidin: välillä esiin nousee kertojan ääni, joka puhuttelee lukijaa, kysyy ja kommentoi. Tällaisista kerronnan "rikkomisista" nautin, ne hätkäyttävät hereille.

Helmet-lukuhaaste: yhdenpäivänromaani


Toni Morrison: Jazz

Alk. Jazz (1992)
Suom. Seppo Loponen
Tammi 1993
233 s.

Tunnustan: minulla on (tällainenkin) aukko sivistyksessä. En ole lukenut Toni Morrisonia. Jazz on ollut lukulistallani iäisyyden, samoin Sinisimmät silmät ja Minun kansani, minun rakkaani.

Nyt aukon paikkaaminen on kuitenkin aloitettu! Jazz oli oikeastaan hyvin erilainen kirja kuin kuvittelin sen olevan. Luulin kirjan kertovan eritoten jazzista, siitä miten tuo uusi musiikki vyöryy New Orleansin kautta muualle Amerikkaan ja villitsee ihmisiä. Mutta jazz onkin vain kirjan taustahälyä, ääneen mainitsematonta humua.

Ja ehkä jazz on myös kielessä, sen rytmissä - siinä, miten Morrisonin polveilevat lauseen hakkaavat, vyöryvät, nakuttavat, ulisevat. Ehkä jazz on siinäkin, miten 20-luvun New York aukeaa edessämme; Harlemin kadut ja kodit, voimakas dialogi, arki, työnteko, naapureiden kyyläys.

Jazzin lukeminen on jännä kokemus: tiedän, että nyt olen laadukkaan kirjallisuuden ytimessä, haistan ja maistan sen ihan kaikesta. Siitä, miten Morrison kuljettaa tarinaa, avaa uusia näkökulmia, paljastaa hiljalleen lisää ja toisaalta muokkaa sitä, mitä on paljastanut aiemmin.

Samaan aikaan tajuan, että en tajua kirjasta läheskään kaikkea. Näennäisesti simppeli tarina (aviorikos, mustasukkaisuus, katumus) on kaikkea muuta kuin simppeli. Loistavan henkilökuvauksen kautta Morrison osoittaa, millainen oli/on mustien asema Amerikassa, millaisia ovat valkoisten ja mustien suhteet. Ja myös tämä: Jazz on sukupuolten valtapeliä, jatkuvaa kisaa, kynsimistä ja puukottamista (kirjaimellisesti...).

Se, kuka kirjan minäkertoja on, jäi minulle hämäräksi. Kerrontaratkaisu on niin jännittävä, että jo sen vuoksi tämä pitäisi lukea uudestaan. Ja siksi, että kirjassa on esimerkiksi tällainen virke:

"En minä halua olla vapaa neekeri, minä haluan olla vapaa ihminen."

Helmet-lukuhaaste: kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt


8. maaliskuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja


"Kun kuva lapsesta on poissa, muistot alkavat murtua, ne lohkeilevat kuin hampaat. Martina ei ole enää aivan varma siitä, mikä oli totta ja miten kaikki tapahtui. Sillä asiat lakkaavat olemasta jos jäljellä ei ole ketään joka ajattelee niitä. Lapsi on muisto, joka riippuu hänestä, muisto joka lakkaa olemasta hänen mukanaan. On pelottavaa olla ainoa joka tietää." (s. 115)


Marisha Rasi-Koskisen edellinen romaani Valheet (ilm. 2013) on jättänyt syvän muistijäljen. Jokin siinä hankasi, kalvoi, hiersi. Sen henkilöhahmot olivat kiinnostavalla tavalla outoja, ja episodimaisen kirjan tunnelma oli kauttaaltaan painostava, salamyhkäinen; mihinkään tai kehenkään ei voinut luottaa.

Uusi romaani Eksymisen ja unohtamisen kirja (upea nimi muuten - minä jostain syystä rakastan kirjoja, jotka tituleeraavat nimessään itseään kirjaksi) on tunnistettavaa Rasi-Koskista. Varsinkin kirjan alkupuolella tunnelataus on voimakas: aavistus pahasta - siitä, että jotain ikävää tulee tapahtumaan - leijailee sieraimista sankkana sisään.

Luin Eksymisen ja unohtamisen kirjan flunssan kourissa, hyvin intensiivisesti, yhden päivän aikana. En tiedä, johtuiko lukutavastani, mutta näin kirjan hyvin elokuvallisena: vahvoina kerrontalinjoina, värikkäinä kuvina, tarkkoina yksityiskohtina. Matkanteon painostavuudessa ja luonnon armoilla olemisessa oli myös jotain samaa kuin Cormac McCarthyn post-apokalyptisessa Tie-romaanissa.

Jo Valheissa Rasi-Koskinen kuvasi tapahtumia hyytävästi lapsen näkökulmasta, ja samoin hän tekee Eksymisen ja unohtamisen kirjassa. Seitsemänvuotias Julia tarkkailee vanhempiaan auton takapenkiltä, tekee tulkintoja, ymmärtää paljon vaikka yrittää ymmärtää vain vähän. Julialla on myös kyky nähdä tulevaan: hän tietää enemmän kuin vanhempansa. Hän tietää, että suunta, jonka he ovat ottaneet, on väärä.

Pakomatka. Sillä Julia vanhempineen on, vaikka reissu naamioidaankin huviretkeksi. Pakomatka jatkuu läpi kirjan, mutta se, mitä paetaan jää hieman hämyisäksi. Ainakin velkojia, ehkä rikoskumppaneita, varmasti menneisyyttä.

Julian lisäksi kirjassa kerrotaan Jan-nimisestä pojasta sekä naisesta nimeltä Martina. Näiden kolmen henkilön yhteyttä toisiinsa solmitaan salamyhkäisesti, pikku hiljaa.

Lopulta, kun kaikki yhteydet paljastuvat, olen hämilläni: ymmärrän kyllä, että Rasi-Koskinen on punonut upean ja yllättävän juonikuvion, mutta samaan aikaan mietin, oliko tämä punonta lainkaan tarpeellista. Itselleni kirjan vahvuus on ennen kaikkea kielessä, tunnelmassa ja siinä, miten Rasi-Koskinen rakentaa jokaisen henkilöhahmonsa, luo heille omat tarinansa.

Erityisesti nautin romaanin paikattomuudesta; siitä, ettei se sijoitu mihinkään. Ainoatakaan paikannimeä, kylää, kaupunkia tai maata ei mainita. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu kaikkialla ja ei missään.


Helmet-lukuhaaste: kirjassa liikutaan luonnossa

________________________________________
Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja
WSOY 2017
253 s.

28. helmikuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa



Välttelin ruotsalaisen Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa -romaanin lukemista julkisilla paikoilla, sillä ajattelin, etten halua alkaa itkeä vaikkapa aamun ruuhkajunassa. 

Kirja kertoo sydäntäraastavan tositarinan: Tom ja Karin odottavat ensimmäistä lastaan, mutta raskauden loppuvaiheessa Karinin vointi heikkenee rajusti ja hänellä todetaan akuutti myelooinen leukemia. Lapsi  tytär Livia – syntyy keisarinleikkauksella, mutta sairaus vie Karinin nopeasti. 

Tom palaa lapsen kanssa yksin kotiin.

Kirjan nimi on kaunis ja se havahduttaa ajattelemaan jokaisen päivän, jokaisen hetken merkitystä. Niin tekee myös kirjan tarina, vaikka kauneuden lisäksi se on myös surua, kauhua, pelkoa, epätoivoa, riitaa, vihaa.

Malmqvist on runoilija, ja siksi odotin lyyrisyyttä myös tältä hänen esikoisromaaniltaan. Malmquistin ilmaisu on kuitenkin varsin asiallista, toteavaa, konkreettisiin tapahtumiin kiinnittyvää - kielen tasolta ei löydy hippuakaan tunteilua. Tunne löytyy itse tapahtumista, repliikeistä - siitä, että tämä on totta.

Kirjan vahvin osa on sen alku. Lukija heitetään rajusti suoraan sairaalan käytäville, tehovalvontaosastolle, leikkauspöydälle. Preesensmuotoinen kerronta imaisee mukaansa, lukija on keskellä tapahtumia, keskellä kaiken hektisyyttä, intensiivisyyttä. Kuulen jokaisen hengenvedon, jokaisen hissin oven avautumisen, jokaisen hoitajan ripeän askeleen, jokaisen lääkäritakin kahistuksen. 

Pala nousee kurkkuun, kun tiedän mitä kohti kaikki on menossa.

Kirjan seuraavat osuudet kertovat Tomin elämästä Karinin kuoleman jälkeen. Silloin tällöin palataan takaumien kautta myös menneisyyteen, Karinin ja Tomin suhteen vaiheisiin. Minä olisin toivonut lisää juuri näitä takaumia, sen avaamista, millainen oli Karin, millainen oli Tom, millaisia he olivat yhdessä. Nyt tarina hieman leviää, mukana on liikaa henkilöitä; kavereita, sisaruksia, vanhempia, appeja ja anoppeja.

Minä olisin halunnut keskittyä vain Tomiin ja Kariniin, heidän tarinaansa. Ja tietysti Liviaan, jossa Tomin ja Karinin tarina jatkuu.

Kritiikin esittäminen tuntuu kuitenkin jotenkin julmalta. Sanoa, että sinun elämäsi olisi ollut kiinnostavampi jos olisit kertonut sen näin

Niinpä sanon vain: kiitos kirjasta. Se ei lopulta saanut minua itkemään, mutta se sai ajattelemaan. Arvostamaan jokaista hetkeä, jonka olemme elossa.


Helmet-lukuhaaste: kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

_____________________________________
Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
Alk. I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv (2015)
Suom. Outi Menna
S&S 2017
326 s.

25. helmikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi


Tänä keväänä pyrin lukemaan uutuuksia hyvin valikoidusti, sillä haluan käydä läpi omaa kirjahyllyäni (ks. #hyllynlämmittäjä) ja lukea kirjoja, jotka ovat olleet must read -listallani jo aivan liian pitkään. 

Hanna Haurun uunituoreeseen teokseen Jääkansi tartuin kuitenkin hyvällä omallatunnolla, sillä tässä intensiivisessä pienoisromaanissa on vain 117 sivua. Lisäksi luvut ovat lyhyitä ja ladonta ilmavaa; kirjan lukemiseen kului vain tunti.

Jääkannen jättämät jäljet ovat kuitenkin minussa yhä.

En ole lukenut Haurua aiemmin, vaikka omasta hyllystäni löytyykin yksi hänen teoksensa, Utopia eli erään kylän tarina

Odotin Jääkannelta runoa, lyyrisyyttä, mystisyyttä, ehkä jopa kauneutta. Niiden sijaan sain haavoja, verta, sylkeä, nyrkiniskuja. Haurun kieli onkin runon sijasta hyvin toteavaa ja (inho)realistista. Mikään tapahtuma ei synnytä kielen tasolla tunnetta; piinaava nälkä, lapsen kaltoinkohtelu ja miehen itsemurhakin ovat vain asioita, jotka tapahtuvat, joista vain todetaan: näin kävi, näin oli.

Ja juuri siinä on lopulta tämän teoksen voima.

Lukiessani kaipasin jotain lisää. Ehkä vain jotain hyvää, vähän lämpöä. Mutta nyt ymmärrän, että Haurun kertoma tarina syöpyi syvälle minuun juuri siksi, että se oli niin ruma. Jo kuullessani kirjan synopsiksen ajattelin Asko Sahlbergin loistavaa pienoisromaania Irinan kuolemat, ja lukiessani Jääkantta nämä kirjat kietoutuivat mielessäni yhä vahvemmin yhteen.

Vaikka Sahlbergin kieli on kimurantimpaa, rujous ja kaunistelemattomuus on näille kirjoille yhteistä. Eritteet tahraavat molempien kirjojen sivut, väkivalta on totta, tyttölapsen kohtalo karu. Myös sota ja sen jättämät traumat ovat osa kumpaakin teosta.

Jääkansi on ennen kaikkea kirja naiseksi kasvamisesta ja sen aiheuttamasta häpeästä. Siitä, miltä tuntuu kun isäpuoli tuijottaa pieniä rinnanalkuja. Siitä, millaista on tunkea villasukka alushousuihin kuukautissuojaksi. Siitä, kun halu herää ja samoin pelko, että jää ikuisesti neitsyeksi. Ja sitten: sukupolvesta toiseen kulkeva häpeä siitä, kun vatsa alkaa kasvaa ja kylällä kulkevat juorut.


Helmet-lukuhaaste: vuoden 2017 uutuuskirja

____________________________
Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.

13. helmikuuta 2017

Elif Shafak: Kunnia



"Häntä ei hätkähdyttänyt niinkään vasemmanpuoleinen liikenne tai autojen vastakkaisella puolella istuvat kuljettajat kuin lontoolaisten olemus ja käytös. Vanhojen rouvien jäykkyys, nuorison hävyttömyys, kotiäitien vapaus, sellainen itsevarmuus, jota hänellä ei koskaan ollut eikä hän uskonut koskaan saavansa." (s. 516-517)


Olen jo pidemmän aikaa halunnut lukea Elif Shafakia - Turkin suosituinta naiskirjailijaa, joka on ihailun lisäksi joutunut myös syytettyjen penkille kirjojensa takia. Niinpä ehdotin Shafakin ehkä tunnetuinta romaania Kunnia lukupiirimme helmikuun kirjaksi.

Shafak on taitava tarinan kuljettaja. Se on selvää heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Yli 500-sivuinen teos nappaa otteeseensa, ja sivut kääntyvät lähes huomaamatta. Varasin kirjan lukemiseen aikaa pari viikkoa, mutta lopulta luinkin sen yhdessä viikonlopussa.

Kunnia on nimensä mukaisesti kirja kunniasta. Tarkemmin: miehen kunniasta.

"Lapsi voitiin nimetä Kunniaksi, kunhan se vain oli poika. Miehillä oli kunniaa. Vanhoilla miehillä, keski-ikäisillä miehillä ja jopa niin nuorilla koulupojilla, että he tuoksuivat yhä äitinsä maidolta. Naisilla ei ollut kunniaa. Sen sijaan heillä oli häpeä." (s. 30)

Koko teos kietoutuu tämän ajatuksen ympärille. On naisen häpeä ja tuska siitä, ettei hän onnistu synnyttämään poikalasta. On nuoren tytön häpeä siitä, että hänen huhutaan tulleen raiskatuksi. On nuori mies, joka turvaa kunniansa naimalla neitsyen, vaikka rakastaakin toista. On nainen, joka häpeää ja piilottelee avioliiton ulkopuolista suhdetta; hentoa kosketustakin. Ja on poika, joka on valmis puolustamaan perheensä kunniaa vaikka tappamalla.

Kunnia on monipolvinen sukutarina, joka työntää juurensa 1940-luvun Turkista 1990-luvun Britanniaan. 

Tarinan kertoo Lontooseen muuttaneen kurdiperheen tytär Esma, mutta keskiössä ovat pikemminkin Esman vanhemmat Pembe ja Adem sekä hänen isoveljensä Iskender. Esma kertoo myös Yunus-pikkuveljestään, mutta mielestäni Yunus ei tuonut tarinaan mitään oleellista lisää. Pidin oikeastaan hieman epäuskottavana, että 7-vuotias poika olisi pyörinyt punkkareiden ja talonvaltaajien kanssa siten kuin Yunus teki.

Mutta Pembe ja Adem ovat vahvoja hahmoja. Shafak piirtää heidän menneisyytensä ja nykyisyytensä hienoin vedoin, tekee heistä lihaa ja verta. Pidin siitä, että Shafak antoi äänen onnettoman avioliiton molemmille osapuolille ja katsoi heitä kumpaakin ymmärtäen. Vaikka Adem hairahtaakin nuoren stripparin matkaan ja jättää perheensä, lukija pystyy tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. On selvää, että myös Adem on kunniajärjestelmän uhri.

Mielenkiintoista on myös se, miten voimakkaan äänen teoksessa saa Iskender - kunniamurhasta vankilassa istuva nuorukainen. Iskender pitää päiväkirjaa, jossa hän paitsi kertoo arjestaan vankilassa myös muistelee lapsuuttaan ja perhettään. Päiväkirjaosioissa on myös huumoria, mikä keventää lukukokemusta. Vaikka Iskender on kirjan "pahis", Shafak ei tuomitse häntäkään. Pikemminkin Shafak kysyy: miksi jo pieni lapsi ajattelee, että nainen tahraa itsensä vain näyttäytyessäänkin vieraan miehen seurassa? Miten syvään kunnia-ajattelu on oikein kaiverrettu?

Kirjaa lukiessa tunsin vihaa ja surua. Vaikka Kunnia on fiktiota, on se myös täyttä totta. Naisen aseman lisäksi Shafak sivuaa myös rasismia ja maahanmuuttoa. Vaikka valtaosa tapahtumista sijoittuukin 70-luvun Lontooseen, kirja on äärimmäisen ajankohtainen myös juuri nyt. Kulttuurierojen käsittelijänä kosmopoliitti Shafak on todella taitava.

Kunnia oli tärkeä lukukemus, mutta enempää paljastamatta totean, että lopun "yllättävästä" ratkaisusta en pitänyt. Ylimääräinen juonikoukero oli vain ja ainoastaan ärsyttävä.


Helmet-lukuhaaste: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

__________________________
Elif Shafak: Kunnia
Alk.Honour (2012)
Suom. Maria Erämaja
Gummerus 2013
524 s.

8. helmikuuta 2017

Rachel Cusk: Outline



Kanadalaissyntyinen mutta nykyään Lontoossa vaikuttava Rachel Cusk on ollut osa tietoisuuttani muutaman vuoden ajan. Makuutin hänen vuonna 2009 ilmestynyttä The Bradshaw Variations -romaaniaan pitkään yöpöydälläni, mutta en lukenut sitä. Havahduin Cuskiin uudelleen viime kesänä, jolloin Omppu kirjoitti viekoittelevasti Cuskin Outline-teoksesta, joka ylsi myös Baileys Women`s Prize for Fiction 2015 -palkinnon lyhytlistalle. 

Ostin Outlinen omakseni viime elokuussa ja nyt - #hyllynlämmittäjä-haasteen innostamana - otin ja luin sen.

Ja.

Huh.

Täh?

Hyrisen tyytyväisyyttäni ja samalla olen kuin halolla päähän lyöty. Luin jotain todella hyvää en oikeastaan mistään.

Cusk nauraa räkäisesti sanalle "juoni". Yhtenäinen tarina - buahhahahahaa!

Outline on nimensä mukaisesti pelkkää ääriviivaa, luonnosta, hahmotelmaa. Minäkertoja on nainen, joka matkustaa helteiseen Ateenaan pitämään luovan kirjoittamisen kurssia. Vaikka hän on ainoa henkilö, joka kulkee koko kirjan läpi, hän ei silti ole kirjan päähenkilö. Tai oikeastaan: tässä kirjassa ei ole lainkaan päähenkilöitä. On vain joukko ihmisiä, jotka tulevat, puhuvat, menevät. Sillä, kuka puhuu, on lopulta aika vähän merkitystä.

Haluaisin kutsua Outlinea episodiromaaniksi, mutta en tiedä onko se oikea termi. Selitän: minäkertoja tapaa matkallaan lukuisia henkilöitä, jotka alkavat kertoa hänelle itsestään ja elämästään. Suhteistaan, perheistään, töistään. Hetkellisesti heistä tuleekin minäkertojia sen oman "episodinsa" sisällä. Nainen kuuntelee, kommentoi silloin tällöin. Haastaa ja kyseenalaistaa harkitusti, mutta osuvasti. Hän on kirjailija, hän osaa noukkia ihmisten tarinoista epäkohdat, häilyvyydet, suoranaiset valheet.

Naisessa on jotain, mikä saa ihmiset avautumaan. Se lienee hyvä ominaisuus kirjailijalle. Mietin, ovatko kaikki nämä avautumiset potentiaalista materiaalia naisen omiin teksteihin. Ja mietin myös, voisiko tämä kaikki tapahtua Suomessa. Kun opiskelijat yksi toisensa perään kertovat luokkahuoneessa ummet ja lammet omista asioistaan, tunnen oloni hieman epämukavaksi. Koko juttu tuntuu epäuskottavalta: ketkä oikeasti puhuvat noin paljon?

Ja samaan aikaan haluaisin kiivaasti olla osa tuota porukkaa. Sitä häpeilemätöntä puheen virtaa. Haluaisin repiä teipin oman suuni edestä ja avata solmun vatsani pohjalta. Antaa tulla.

Myönnän: Outlinen alussa kompuroin. Kesti aikansa, että aloin ymmärtää Cuskin ideaa. Että hyväksyin sen, että oikeasti tässä ei tule tapahtumaan mitään. Ja sitten riemu: näinkin voi tehdä! Näinkin voi kirjoittaa!

Onneksi Outline on omani, sillä piirsin sen täyteen merkintöjä. Paljon huutomerkkejä, paljon hymiöitä. Pitkää aaltoviivaa. Outline kertoo ihmisyydestä jotain oleellista, ja tekee sen siten, että suupielet kääntyvät hymyyn ja silmät kostuvat - samaan aikaan. 

Tänä vuonna Cuskilta on ilmestynyt romaani Transit, joka on eräänlainen jatko-osa Outlinelle. Menee lukulistalle.


Helmet-lukuhaaste: kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

__________________________
Rachel Cusk: Outline
Vintage 2014
249 s.