27. joulukuuta 2017

Podcastia kirjastosta!




Kyllä kirjastoböönana on mukavaa: saa puhua kirjoista ja saa äänensä vielä eetteriinkin! Lahden kirjaston ihka ensimmäinen podcast on nyt julki, ja siinä minä ja kollegani Riikka juttelemme kevään 2018 uutuuskirjoista. 

Mihin kirjoihin syntyy pisimmät varausjonot? Mitä kirjoja itse odotan eniten? Mikä kirja oli niin hothothot, etten malttanut odottaa keväällä ilmestyvää suomennosta vaan ostin kirjan itselleni jo englanninkielisenä?

Kuuntele täältä ja pistä palautetta!


23. joulukuuta 2017

Mitä luen jouluna?


Neljä päivää vapaata, neljä päivää aikaa lukea, syödä, lukea, syödä, lukea, syödä. 

Ja nukkua. 

Edellisen postaukseni lopussa jo vihjasinkin, että jouluni taitaa kulua pääosin erään järeän klassikon parissa. Nyt paljastan mistä kirjasta on kyse ja lisäksi kerron, minkä toisen kirjan pakkasin toiveikkaana mukaan joulureissulleni. Koska aikaahan on :)



Doris Lessing: Kultainen muistikirja


587 sivua. Tiheä fontti. Minimaalisesti kappalejakoa. Hidasta on. Mutta niiiiin palkitsevaa. Kultainen muistikirja on feministisen kirjallisuuden klassikko - olkoonkin, että Doris Lessing itse ei moisesta tittelistä ollut ymmärtääkseni kovin innostunut. Kirja on julkaistu vuonna 1962 ja suomennettu 1968. 

Divarista ostettu Kultainen muistikirja on ollut hyllyssäni vuosia, olen aloittanut sitä kerran aiemmin, mutta väsynyt alkumetreillä. Alkuvuodesta 2017 nostin kirjan mukaan myös #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, koska minua on ärsyttänyt ja nolottanut suunnattomasti tämä aukko lukusivistyksessäni.

Nyt kun joululomani juuri alkoi, olen sivulla 206. Alan olla imussa!



Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa


Luin joulukuun alkupuolella Joel Haahtelan pienoisromaanin Katoamispiste, ja sen innoittamana päätin lukea kaiken, mitä Raija Siekkinen on kirjoittanut. Olen aina ajatellut pitäväni Siekkisestä, mutta silti olen lukenut häneltä vain pari yksittäistä novellia sekä romaanin Saari

Katoamispisteessä puhutaan erityisesti Siekkisen romaanista Häiriö maisemassa (ilm. 1994), joten nappasin sen ensimmäisenä lukuvuoroon. Vain pieni selailu, vilkaisu kirjan sisään ja alan jo nauttia. Tämä on oiva vastapaino Kultaiselle muistikirjalle: ilmavaa, lyhyttä, hyvin hienovireistä.


***

Rauhaisaa joulua ja paljon kovia paketteja!



15. joulukuuta 2017

Kun bloggaaja lukee muttei bloggaa



Heinäkuussa kerroin, että syksystäni on tulossa melko kiireinen ja uumoilin, että tämä tulee vaikuttamaan myös bloggaamiseeni. Uumoiluni osui oikeaan, sillä blogi on ollut koko syksyn valitettavan uinahteleva. Olen lukenut paljon, ehkä enemmän kuin pitkään aikaan - kiitos hieman pidentyneen työmatkani - mutta vain harvoista kirjoista olen blogannut. 

Syksy on ollut oman kielen, oman tekstin, oman jutun etsimistä. Olen kirjoittanut, olen istunut koulun penkillä ja imenyt ideoita. Lukenutkin olen hieman erilailla - miettien, mitä tästä voisin oppia ja ottaa itselleni. Tämä on ollut antoisaa, mutta myös kuluttavaa, aikaavievää. Blogiin en ole ehtinyt/jaksanut ajatuksiani aina tuoda.

Täältä löytyy kuitenkin syksyn(kin) lukulistani. Poimin sieltä nyt joitakin teoksia, sanon niistä sen, mitä päällimmäisenä on mieleeni jäänyt. 




Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa (2017) sai minut itkemään. Se lienee syksyn ainut kirja, jonka kanssa kävi niin. Ahavan rehellisyys puristaa ja intensiivinen kerronta upottaa. Romaanin taustalla on tosielämä, mutta se ei vähennä kirjan kaunokirjallista arvoa. Mieti tätä: tunnetko lopulta kunnolla sitä ihmistä, jonka kanssa elämäsi jaat? Voitko ikinä tuntea?

David Vannin Kylmä saari (2014) oli roikkunut luettavien kirjojen listallani jo pienen ikuisuuden. Ratkaisin ongelman valitsemalla kirjan lukupiirikirjaksi. Synkkääkin synkempi avioliiton kuvaus. Puolisot, jotka syyttävät toisiaan siitä, miten elämä on mennyt. Vaikeus lukijana päättää, kenen puolelle asettua. Fyysinen lukukokemus, Alaskan hyinen alkutalvi tunkee ihon alle ja jää sinne. Jäätävä loppu.

Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut (2016) oli sekin äärimmäisen synkkä lukukokemus, jopa niin, että loppupuolella toivoin todella, että jotain valoisaakin tapahtuisi. Jos muistan oikein, toiveeni oli turha. Kirja toi mieleeni Hanna Haurun Jääkannen: sekä kielessä että tunnelmassa on jotain samaa. Ja myös naiset, naisten asema, sukupolvien ketju. Kiinnostava esikoiskirjailija!




Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus (2014) - aaaaah! Syksyn valopilkkuja ehdottomasti! Olin siirtänyt pitkään tämän lukemista, sillä jostain syystä ajattelin Solstadin olevan jotenkin hirveän vaikeaa. Mutta pah! Uppouduin tähän hetkessä, viihdyin ja liikutuin. Monin paikoin ajattelin John Williamsin Stoneria, sillä Solstadinkin päähenkilö on opettaja, hän rakastaa kirjallisuutta ja samaan aikaan hän kokee, että elämä on ajanut hänen ohitseen; että kukaan ei enää keskustele mistään tärkeästä. Mieletön kirja - toivottavasti saan tämän myös omaan hyllyyni.

Annastiina Stormin Me täytytään valosta (2017) on melko surumielinen perhetarina, jossa näkökulmat vaihtuvat tiheään, jopa saman luvun sisällä. Tämä toi mieleeni Jonas Hassen Khemirin loistavan romaanin Kaikki se mitä en muista. Pidin kirjan fragmentaarisuudesta ja myös monista mieleenpainuvista tilannekuvista. Lapsen ajatusmaailmaan ja mielikuvitukseen Storm sukeltaa taitavasti. Ainut, mistä en niin innostunut oli kirjaan upotetut sadut, lorut ja lallatukset - ei sillä, että ne olisivat olleet huonoja, minä en vain lukijana jaksa sellaisia. 

Herman Kochin Pormestari (2017) - syksyn suurin pettymys. Olen pitänyt kaikista Kochin aiemmista romaaneista, mutta tämä uutukainen lässähti täysin. Lähtökohta oli lupaava: jälleen epämiellyttävä  miespuolinen minäkertoja, epäilys vaimon salasuhteesta. Alku rullaa, mutta sitten Koch kadottaa fokuksen, tunkee ihan turhia sivujuonia sekaan eikä enää itsekään tunnu tietävän, mitä polkua seurata. Kysymyksiä jää ilmaan ja päällimmäinen tunne lukemisen jälkeen on sapetus.




Cristina Sandun Finlandia-ehdokkaaksikin ponnistanut esikoisromaani Valas nimeltä Goliat (2017) oli odottamattoman suuri lukunautinto. Kulttuurien kohtaamista ja perhe- ja ihmissuhteita tutkiva teos sai minut muistelemaan Ranya ElRamlyn upeaa Auringon asemaa. Sandun kieli on soljuvaa, erittäin nautittavaa. Hän kuljettaa lukijaa hellästi niin Helsingin kaduilla kuin Ceausescun Romaniassakin. Lämmin lukusuositus!

Sanna Karlströmin Multaa sataa, Margareta (2017) on runoilijan romaani. Se on tilassa tapahtuva, pienissä hetkissä elävä, pään sisään työntyvä. Tämä oli minulle syksyn kirjoista ehkä se, joka innoitti eniten kirjoittamaan itse. Ja ehkä siksi myös se, josta minun on vaikea sanoa tämän enempää. Haluaisin vain lukittautua yksinäni johonkin hiljaiseen huoneeseen, tutkia Karlströmin kieltä vielä lisää ja sitten: ryhtyä kirjoittamaan.

Viime viikonloppuna luin Joel Haahtelan Katoamispisteen (2010), joka on fiktiivinen tutkimusmatka Raija Siekkisen maailmaan. Kirjoitin Instagramiin: Tämä. Tässä. Täydellinen. Sanoin miehelleni, että tarvitseeko tällaisten kirjojen jälkeen enää tehdäkään kirjoja. No, se oli tietenkin liioittelua (kirjoja ei ole koskaan tarpeeksi!), mutta jälleen kerran Haahtela siis lumosi minut. Se tunnelma, se kerronnan "helppous", se miten niin vähän voi olla niin paljon! Ja tietysti Katoamispiste aiheutti sen, että lainasin heti Raija Siekkisen Novellit-kokoelman sekä romaanin Häiriö maisemassa.

***

Tässä siis pieni osa syksyni lukutunnelmista! Tällä hetkellä luenkin sitten aikamoista järkälettä - aion osallistua sillä tammikuun lopun Klassikkohaasteeseen. Tiedänpähän, mitä teen myös kaikki joulunpyhät... Arvaatteko mikä klassikko on kyseessä?


30. marraskuuta 2017

Kirjojen Suomi: Eino Leinon Vapauden kirja (v. 1918)

Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen liittyy 101 kirjaa -lista, johon on poimittu yksi merkittävä kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjablogit ovat hankkeessa mukana bloggaamalla listan kirjoista.

Vuoden 1918 kirja on Eino Leinon runokokoelma Vapauden kirja. Se sisältää valikoiman poliittisia ja isänmaallisia runoja, jotka Leino itse keräsi yhteen sisällissodan melskeessä keväällä 1918. 


Kuvat: Tomi Reunanen


Myönnän, että muutama ylimääräinen muljaus tuntui rinnassa, kun sain kuulla, että blogattavakseni tulee Vapauden kirja. Ensimmäinen ajatus: en osaa sanoa siitä mitään. Toinen ajatus: ei oikeastaan edes kiinnosta.

Mutta perua ei voinut.

Tein suunnitelman: Vapauden kirja on jaettu kuuteen osaan, joten päätin lukea yhden osan viikossa ja kirjata ajatuksiani ylös viikoittain. Siitä syntyi tämä teksti, hyvin subjektiivinen matka, omien lukukokemusteni kuvaus.


1. viikko

Ensimmäisen osan nimi on Tyyni myrskyn edellä. Kaikki runot on kirjoitettu ennen 1900-lukua, vuosina 1896-1898. 

Loppusoinnut ja urhea runomitta työntävät minua luotaan, mutta samaan aikaan tunnen jonkinlaista turvaa; kaikki on odotuksenmukaista, tuttua. 

Luen runoja junassa matkalla töihin. Juna kulkee poispäin isoista kaupungeista, ikkunasta avautuvat kynnetyt pellot, koivurivit, kuusimetsät, joki joka luikertelee raiteiden ali. Ja tämä tuttu maisema avautuu myös Leinon runoista. Suomalainen luonto on kaiken keskiössä; rakkaus isänmaahan nousee esiin juuri luontokuvauksen kautta. Samoin taide vertautuu luontoon: Olkohon taiteemme niinkuin tammi, tuuhealehtinen, lempeä puu - - Olkohon taiteemme niinkuin meri, syvä, mut päilyvä pinnaltaan - -

Kiinnitän huomiota kansallisromantiikkaan ja vahvoihin suomalaisuuden symboleihin, runokuviin. Leino kirjottaa Väinämöisestä ja kanteleesta, koivuista ja tuhansista järvistä, pitkistä kylmistä talvista ja toukokuun kylvöistä. Mietin, milloin näistä asioista on tullut niin painavia, meidän kaikkien tuntemia suomalaisuuden kuvia. Kuinka paljon saamme syyttää ja kiittää Leinoa?





2. viikko

Toinen osa kantaa nimeä Helmikuun manifesti. Olen runon äärellä, mutta samaan aikaan Suomen historian oppitunnilla. Googlaan, ryntään noloissani kohti tietoa, kohti varmennusta.

Ja olen Helsingissä, olen runossa "Helsinki sumussa". Olen siellä kaksi päivää manifestin julistamisen jälkeen, 17. helmikuuta 1899. Tutut maamerkit ja kaupungin uljaat rakennukset peittyvät paksuun sumuun, myrkkypilviin. Uhka leijailee maan ja kansan yllä.

Seuraava runo "Runoilija" on paitsi pitkä myös ravisteleva. Tulkitsen runon niin, että sen tarkoitus on nostattaa pienen ja köyhän kansan yhteis- ja taiteluhenkeä (Ja oli kuin ois omat tuskat nyt ollehet varjoja vaan, sana yksi nyt vaan salamoinut: Kaikk`edestä kansan ja maan!). Leino vetoaa paitsi ihmisiin, myös Jumalaan, tunnelma muuttuu lähes rukoukseksi ja minua tympii.

Runo "Herran kansa" - ja tympiminen muuttuu etomiseksi. Yritän sijoittaa runon kontekstiinsa ja omaan aikaansa - aikaan ennen itsenäisyyttä - mutta en tietenkään osaa sitä kunnolla tehdä. Tulkitsen tekstiä pakollakin tästä hetkestä käsin.

Leino määrittelee suomalaisuuden:  Nää tavat suomalaisen on: lain kuuliaisuus vankka, työ, tyyneys, Luojaan luottamus. Ei, en halua määrittelyä, en tätä enkä toisenlaistakaan. Nykykeskustelun lomassa säe me Suomen tavat pidämme ja suomalaisen päämme tuntuu lähinnä pelottavalta.

Yksi Leinon voimakeinoista on puhuttelu. Runon puhuja puhuttelee suomalaista, tarjoaa neuvoja, antaa käskyjä. Vaikka näin, "sankaruutta" kohti: Myö kallista henkesi, nuori mies, jos vaativi syntymämaasi, vain orjalle kova on kohtalon ies, siks seiso kuin myrskyssä paasi! - - hyvin kaadut, jos kalpa sun kaasi!


3. viikko

Tämän viikon ja näiden runojen aikana vaihtuu vuosisata, alkaa routavuodet. Runot ovat tiiviimpiä, hiotumpia. Ensimmäisen kerran mieleni tekisi käyttää termiä maaginen. Ehkä jopa myyttinen, tarunomainen. Leino kirjoittaa taikaneidistä, joka tuo talven Helsingin kaduille. Hän kirjoittaa Kartagon naisesta ja temppeliherrasta, jota saraseenit eivät onnistu nujertamaan.

Loppujen lopuksi päähuomioni varastaa kuitenkin "Lapin kesä". Yritän lukea runoa neutraalisti, mutta lukemiseen tulee heti nuotti, sävel. Kuulen Vesa-Matti Loirin äänen.

Sanotaan, että suomalaiset ovat mollikansaa - en tiedä, olenko samaa mieltä mutta tiedän, että tämä runo / kappale kuvaa ko. mielialaa täydellisesti: Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill` ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ah tuota iloa!

"Lapin kesä" on kirjoitettu tasan 80 vuotta ennen syntymääni. En tiedä miksi, mutta se tuntuu jotenkin merkitykselliseltä.

Tämän viikon aikana ilahduin myös siitä, että Leino kiroilee. Runossa "Tottumus" hän sanoo Jumaliste!






4. viikko

Tällä viikolla on satanut tauotta. Olen pukeutunut seitsemän päivän ajan kumisaappaisiin ja sadetakkiin. Ja olen tuntenut turnausväsymystä: Vapauden kirja on tuntunut painavalta, luotaantyöntävältä. Viikon alussa mieheni osti itselleen e-kirjana Antti Holman Kauheimmat runot, ja myönnän, että olen lukenut mieluummin Reino Leinoa kuin Eino Leinoa.

Nyt on sunnuntai-ilta. Istun keltaisen lampun valossa ja selaan Vapauden kirjan neljättä osaa. Sen nimi on Suurlakko, ja runot ovat vuosilta 1905-1906.

Kiinnitän huomiota me-puheeseen (Tosin kaunis ei tää kansa, sentään oma on se meidän, on sen itkut meidän itkut, on sen riemut meidän riemut - -). Kuten aiemmissakin osioissa, myös tässä runon puhuja on hengennostattaja, yhteishengen luoja, kansan kannattelija, jopa taisteluun käskyttäjä.

Yhtäkkiä havahdun siihen, että Leino on ollut todella nuori näitä kirjoittaessaan, reilusti alle kolmekymppinen. Mietin: tämä on vanhemman miehen ääni, jo pettymyksissäkin rypeneen miehen ääni.

Laki yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta hyväksyttiin Suomessa 1.6.1906. Tuona päivänä Leino on kirjoittanut runon "Kansan valta", jonka poljento lähes pakottaa lukemaan runoa ääneen. Ja myönnän: kyllä se kotimaan rakkauskin tässä hieman alkoi rinnassa helkähdellä. Unelma demokratiasta ja vapaudesta on käsinkosketeltavissa:

"Laki, turva miehen, naisen,
vapaus kansan, kansalaisen,
ihmis-arvo maassa mahti, 
kansan valta kansan vahti,
maa ei orjan eikä herran,
mutta heimon vapaan kerran."


5. viikko

Viidennen osan nimi on Toiset routavuodet. Eletään siis vuosia 1908-1917. Leino on pusertanut noin yhdeksän vuoden periodin yhdeksään runoon, ja useassa niissä runon puhujan äänensävy on pettynyt, pessimistinen, jopa vihainen. Se ääni, joka aiemmin uskoi kansaan ja yhteishenkeen, onkin nyt toivonsa sammuttanut; hän luottaa enää itseensä: Turhaan katson kansan pohjaan. Oman tieni itse ohjaan.

Yhä hän kuitenkin huutaa totuutta, vapautta, ihanteita, aatteita, ihmis-oikeuksia (sic!)

Samalla kun luen näitä runoja, kertaan mielessäni Suomen historiaa. Paljon on unohtunut, kaikkea en ole koskaan edes tiennyt. Pelkään, että kohta unohdan taas.

Mutta minua myös tympii.

Se, että runoissa puhutaan aina vaan miehistä. Miehissä on toivo, miehissä on sankaruus. Ja tämä sankaruus ja kunnia, sekin työntää vastaan: Mies mieheltä, mies mieheltä maa sankareita luo: se ainoo on säde auringon, mi lohdutusta tuo.





6. viikko

Olen maalissa! Kuudes osa on nimeltään Vallankumous ja sen viisi runoa ovat vuosilta 1917 ja 1918 - viimeinen, "Valtakunnan marssi", on kirjoitettu sisällissodan päättymispäivänä 15.5.1918.

En jaksa enää kunnolla keskittyä näihin sivuihin. Olen väsynyt - kuten Leinokin niitä kirjoittaessaan tuntuu olleen. Sen sijaan palaan kirjan esipuheeseen, mietin kirjan nimeä. Läpi kokoelman Leino kirjoittaa vapaudesta ja vapauden merkityksestä Suomelle, mutta mitä vapaus lopulta on. Mitä se oli hänelle, mitä se on minulle? Sisällissota, "veljesvaino", saa Leinon pohtimaan, oliko Suomi sittenkään valmis vapauteen.

Esipuhe, jonka Leino on kirjoittanut maaliskuussa 1918, on outo, synkkä, katkerakin. Leino on syvästi pahoillaan siitä, mihin Suomi on ajautunut: Tämä kansa ei siedä mitään eikä ketään itseään suurempaa. Se on taituri vihassa eikä rakkaudessa, sillä se ei voi rakastaa muita kuin itseään ja omasukuista.

Esipuheensa lopussa Leino selittää tämän kokoelman tarkoituksen. Vapauden kirjan tarkoitus on palauttaa mieliin, mistä me pari vuosikymmentä sitten lähdimme tähän tullaksemme, mitä me olemme matkallamme kokeneet ja minkä henkisen taipaleen tällä välin suorittaneet.

Kyllä. Kirja lienee tehtävänsä täyttänyt.



Katso myös:

_________________________________
Eino Leino: Vapauden kirja
Ilm. 1918
Uusi painos v. 1981 (Alea-kirja)
177 s.

23. marraskuuta 2017

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia


Aina joskus, silloin tällöin, käy niin, että jo etukäteen tietää, että joku kirja on oma, minulle tehty. Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia on juuri tällainen kirja. Minulle oli itsestään selvää, että tulen lukemaan tämän kirjan ja ihan yhtä selvää oli, että tulen siitä pitämään.

Koska saari. Koska meri. Koska kokeellisuus. Koska runo. Koska jylhyys. Koska karuus. Koska naiset, jotka kannattelevat kaikkea, koko tarinaa.

Ja vielä, sanon uudelleen: koska kokeellisuus.

Kaldmaan romaani leikkii kielellä. Tarinalla. Typografialla. Ikinä ei voi tietää, mitä seuraavalta sivulta paljastuu: lyhyt luku? pitkä myyttinen kertomus? laskeva aurinko joka on piirretty tekstin avulla? yksi lause, joka jää kesken? litania sanoja, puun muodossa? toistoa, toistoa, toistoa? runo, joka on myös dialogi? matemaattinen arvoitus? kirjaimet, jotka aaltoilevat kuin vesi ojassa? 

Islannissa ei ole perhosia kertoo useasta sukupolvesta. Ketjusta ihmisiä, jotka tulevat ja asettuvat  Islannin syrjäiseen kolkkaan, lähelle merta, kylään jonka nimi on Eyr. Luen teosta feministisenä, sillä tyylikkäästi se asettaa naiset ja tytöt keskiöön; parantajiksi, rakentajiksi, koossa pitäjiksi. Odottajiksi, penelopeiksi. Ja myös: seikkailijoiksi, omapäisiksi, erityisiksi. Voima, joka näissä tytöissä ja naisissa on, nostaa ihokarvani ihastuksesta pystyyn.

Minun tekisi mieli täyttää tämä tyhjä tila niillä lukuisilla sitaateilla, jotka olen Kaldmaan romaanista poiminut. Siis tämä tyhjä tila tässä








mutta


jätän sen tekemättä
ja sanon vain, että usein Kaldmaan teksti on kuin
mindfulnessia
pelkkää hengitystä, rauhaa
koska: pimeydessä on aikaa havainnoille, joita ei voi tehdä valossa
tämä maa, tämä kirja täytyy löytää hitaasti

Mietin, että haluan ostaa Islannissa ei ole perhosia omaksi. Tänään on eräpäivä, minun on luovuttava kirjasta, työnnettävä se kylmään pimeään luukkuun, joka nielaisee sen kokonaisena, miettimättä ollenkaan miten erityinen se on. Kaldmaan romaani on täynnä polkuja, joita pitkin haluaisin yhä kulkea. Se vie joenmutkiin, joista minun on aivan pakko poimia asioita ylös. 

Kannessa on kuva valkoisesta talosta ja tuo valkoinen talo on kaiken keskus. Mietin, millaista olisi olla Elina, joka tulee sukutaloonsa vasta aikuisena, asuttuaan koko elämänsä muualla, toisessa maassakin. Hiljaisuus. Valkeus. Polviin yltävä lumi. Ja sitten tämä:

"- - ja traktorimies sanoo hänelle, että kiipeä sitten ylös ja mennään hakemaan se auto sieltä eikä Elina olisi elämässään uskonut, että jotain niin yksinkertaista on maailmassa olemassa, että jotain niin yksinkertaista voi maailmassa olemassa olla, että tapaat ensimmäistä kertaa elämässäsi jonkun ihmisen ja hän vain sanoo, että mennään hakemaan se auto sieltä, ja asia on pihvi. Ja asia on pihvi." (s. 280)

Suomennoksen loppuun on kerätty lista kirjoja, jotka teemojensa tai tyylinsä vuoksi voisivat keskustella Kaldmaan romaanin kanssa. Hauska, ihana idea - kiitos Fabriikki Kustannus! Listalta löytyy muun muassa Claudie Gallayn Tyrskyt, joka on yksi lempikirjoistani. Ja totta, jotain sukulaisuutta näistä kahdesta hyvin erilaisesta romaanista voi löytää: meren, rauhan, kielen, tuulen, lämmön.

_____________________________
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Alk. Islandil ei ole liblikaid (2013)
Suom. Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
346 s.

26. lokakuuta 2017

Marianna Kurtto: Tristania


Olen poiminut muistilappuuni useita sitaatteja ja kirjoittanut niiden perään isoilla kirjaimilla ja huutomerkillä TÄRKEÄÄ! 

Runoilijana ja kääntäjänä tunnetun Marianna Kurton esikoisromaani Tristania on täynnä paitsi kauniita lauseita, myös isoja, oleellisia, tärkeitä ajatuksia. 

Tai ainakin minulle, tällä hetkellä, juuri nyt, ne tuntuvat tärkeiltä.

Ja siksi Tristania onkin yksi vuoden hienoimmista kirjoista. Minulle. Ainakin minulle.

Luin kirjan nopeasti, intensiivisesti, yhden viikonlopun aikana. Siitä on nyt noin puolitoista viikkoa aikaa, mutta muistan yhä tarkasti, miltä lukeminen tuntui, millainen maailmani oli.

"Martha kuulee Bertin ja miettii mitä tämä tekee, ylipäänsä maailmassa, kun ei tahdo päivien liikettä lävitseen tai ympärilleen Marthan käsiä, jotka ovat vahvat." (s.93)

Kurton lauseissa sykkii runo, mutta Tristania on silti jopa yllättävän proosallinen, kertova romaani. Kurtto kurottaa kauas niin ajassa kuin paikassa. Hän kertoo meille 60-luvusta ja pikkiriikkisestä Tristan da Cunhan tulivuorisaaresta, joka makaa keskellä Atlanttia, Etelä-Amerikan ja Afrikan välissä.

Hän kertoo meille ihmisistä, joille tuo saari on koti. Näitä ihmisiä on yhteensä 264. Kurtto poimii heistä muutaman kämmenelleen ja tarkastelee lähemmin: Tristania on näkökulmaromaani, jossa tarina kulkee pääosin neljän henkilön kautta.

Kun tulivuori purkautuu lokakuussa 1961, asukkaiden on lähdettävä. Heidän on lähdettävä, vaikka he eivät tiedä maailmasta mitään muuta kuin meren, mustan hiekan, tähystyskukkulan, vuoren joka on rotkojen halkoma ja jonka sydän hehkuu.

Tristaniaa lukiessa mietin muun muassa näitä:
mikä on koti? miten se määrittää meitä?
ihminen muuttuu; hän on eri eri aikoina
jotkut meistä kaipaavat aina jonnekin muualle, jotakin muuta
ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella
maailma on yhtä totta kaikkialla; aurinko on sama kaikkialla

Ja vielä mietin tätä:
Lars - mies joka lähtee pois, jättää vaimonsa ja poikansa, löytää uuden "rakkauden" (laitoin sanan sulkumerkkeihin, koska en ole varma, oliko se rakkautta) Lontoosta - näyttää aivan Mad Men -sarjan Don Draperilta. Hän on tumma, komea ja hänkään ei tiedä, mitä tahtoo.

Lars on kirjan kiinnostavin henkilö - mutta ei pelkästään Don Draper -vibojen takia. Hän on monisyinen, hankala, hänestä on vaikea saada selkoa. Näkökulmatekniikka mahdollistaa sen, että Larsin henkilökuva rakentuu lukijalle usean henkilön kertoman kautta ja juuri siksi siitä tulee säröinen. Luvuissa, joissa Lars on itse kertojana, hänestä muodostuu lempeä ja melko syvällinenkin kuva, mutta muiden kerronnat rikkovat tätä kuvaa. Mikä on totta? Saanko pitää Larsista vai onko häntä syytä inhota?

Tämä on yksi niistä jännitteistä, joita Kurtto romaaniinsa punoo. Ja jännitteet kestävät, loppumetreille saakka. Ja ihan viimeisillä sivuilla solmut solmitaan - ja ehkä myös itketään pienet itkut.

______________________
Marianna Kurtto: Tristania
WSOY 2017
331 s.

16. lokakuuta 2017

Tärpit Helsingin Kirjamessuille 2017


Helsingin Kirjamessut tulevat taas! Messut järjestetään 26.-29.10. Messukeskuksessa. Itse aion osallistua messuille näillä näkymin vain perjantaina, joten keskityn tärpeissänikin perjantain ohjelmaan. Jutun lopussa kuitenkin yksi supertärppi muillekin päiville!


Perjantai 27.10.

Klo 11.00-11.30 Kirjailijana 80-luvulta nykypäivään (Aleksis Kivi -lava)
Rosa Liksom ja Kjell Westö pohtivat, miten kirjailijan työ (ja maailma siinä mukana) on muuttunut heidän 80-luvulla alkaneen kirjailijanuransa aikana. Odotan Rosan naurua! Odotan kun he nauravat yhdessä! 

Klo 11.30-12.00 Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet (Minna Canth -lava)
Marjo Heiskanen kertoo uudesta romaanistaan. Se oli huippuhyvä, lue täältä

Klo 12.30-13.00 Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Mika Waltari -lava)
Selja Ahava kertoo uudesta romaanistaan. Sekin oli huippuhyvä - en vain ole ehtinyt blogata! Ahavaa haastattalee Sivumennen-podcastistakin tuttu ihana Jonna Tapanainen.

Klo 13.00-13.30 Virginia Woolf: Päiväkirjat 1-5 (Mika Waltari -lava)
Ville-Juhani Sutinen on kääntänyt Virginia Woolfin päiväkirjat, yhteensä lähes 2000 sivua. Kiitän ja kumarran! Sutinen kertoo, miltä tuntui upota Woolfin sielunmaisemaan viideksi vuodeksi.

Klo 14.00-14.30 Marianna Kurtto: Tristania (Mika Waltari -lava)
Luin ihan just Marianna Kurton esikoisromaanin Tristania, ja sanonpahan vaan, että olipas hieno. Yksi tämän vuoden hienoimpia. Haluan ehdottomasti mennä kuuntelemaan, kun Kurtto kertoo kirjansa synnystä.

Klo 14.30-15.00 Miten rakentaa omannäköinen elämä? (Katri Vala -lava)
Päivä on hyvä päättää siihen, että pohdiskelee itseään ja sitä, millaista elämää tässä nyt sitten haluaisikaan elellä. Pohdintoja vauhdittavat Hidasta elämää -sivuston kirjailijat Noora Lintukangas, Susanna Erätuli ja Katri Syvärinen.


Jos menisin messuille torstaina,  tsekkaisin ainakin tämän:


Klo 14.00-14.30 Iltasatuja kapinallisille tytöille (Magia-lava)
Elena Favillin ja Francesca Cavallon hittiteos Good Night Stories for Rebel Girls on saatu nyt myös suomeksi! Kiitos Kustantamo S&S! Koko Hubara, Mirjam Ilvas ja Ilmi Villacis keskustelevat kirjasta, satujen roolimalleista ja siitä, millainen vastuu kirja-alalla on sukupuoliroolien esittämisestä lastenkirjoissa. Superkiinnostavaa!


Jos menisin messuille lauantaina, tsekkaisin ainakin tämän:


Klo 12.30-13.00 Yhdessä virkkeessä koko elämä (Aino-lava)
Johan Bargum ja Pertti Lassila pohtivat, miten tiivistää yhteen virkkeeseen kokonainen elämä. Voi ah! Onko olemassa tärkeämpää kysymystä kuin tämä?


Jos menisin messuille sunnuntaina, tsekkaisin ainakin tämän: 


Klo 15.00-16.00 HS esikoiset lavalla (Aleksis Kivi -lava)
Klassikko! HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit nousevat lavalle toimittajien tentattavaksi. Tämä on ollut joka vuosi sympaattinen, hieno tilaisuus. 

Vuoden 2016 HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit messulavalla. Palkinnon voitti lopulta Hanna Weseliuksen (toinen oikealta) Alma!

28. syyskuuta 2017

Kun keski-ikäiset miehet muistelevat nuoruuttaan...



Luin nämä kaksi romaania peräjälkeen: ensin Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan ja heti perään Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Molemmat kirjat ovat tämän syksyn uutuuksia. Westö on meille kaikille tuttu pitkän linjan tekijä, Kallandin teos on esikoisromaani. 

Ja kävi näin: kirjat punoutuivat päässäni yhteen. Aivan kuin Westön kertoja olisi ponnahtanut Kallandin kirjan sivuille, keksinyt itselleen uuden henkilöllisyyden ja vain jatkanut kertomista. Ääni on hyvin samanlainen: keski-ikäinen mies katsoo menneisyyteensä, poimii muistoja nuoruudestaan, piirtää tärkeät henkilöt tarkasti ja koko sydämellään. On draamaa, on tragediaa, on salaisuuksia. On suhteita, seksiä, epätoivoinen rakkaus, jonka muisto kantaa läpi elämän. 

Westö on tarinankerronnan mestari. Kerta toisensa jälkeen olen uponnut hänen luomiinsa maailmoihin ja möyrinyt siellä tyytyväisenä - usein niin syvällä, että olen elänyt enemmän kirjan maailmassa kuin omassa arjessani. Näin kävi myös Rikinkeltaisen taivaan kanssa: luin kirjaa hitaasti, kuljin henkilöiden rinnalla, kaipasin kovasti heidän luokseen silloin, kun en voinut olla lukemassa. 

Kallandilla on sama kertojan kyky. Jo ensimmäisestä virkkeestä lähtien olen myyty, tarinassa sataprosenttisesti kiinni: "Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni." 

Westö kuljettaa minua 1960-luvulta tähän päivään. Helsinki sykkii tunnistettavana, huumaavana ja romanttisena ja samoin tekee meri, jonka äärellä kaikki tärkeä tapahtuu.

Kallandkin sijoittaa osan tarinastaan Helsinkiin ja Etelä-Suomen rannikolle, mutta vähintään yhtä iso tarinalinja kulkee Amerikan poikki, New Yorkista Nebraskaan ja Kalifornian kautta takaisin NY:iin. Nautin molempien kirjojen kohdalla suuresti miljöiden kuvauksesta: tuntui kuin vahva miljöö olisi paaluttanut myös henkilöhahmot, tehnyt heistä kokonaiset.

***

Luen kirjoittamaani tekstiä ja huomaan, että en ole kertonut oikeastaan mitään kummankaan kirjan juonesta. Westön kohdalla en halua moista tehdäkään, sillä minulle Rikinkeltainen taivas on ennen kaikkea välähdys elämästä ja siitä, miten elämä on mennyt. Se on kirja ystävyydestä, rakkaudesta, halusta, työstä, haahuilusta, perheestä, vanhenemisesta. Kirjan alkuun ja loppuun upotettu dekkarimainen osuus tuntuu jopa turhalta, päälleliimatulta - olkoonkin, että elämää on myös se, että nuori mies tarttuu puukkoon ja iskee sen terän jonkun vatsaan.

Kallandin Vien sinut kotiin kertoo perheestä, joka hajoaa ja uskonnollisesta yhteisöstä, joka opettaa vaikenemaan ja torjumaan. Minäkertoja Markuksen perhe kuuluu Jehovan todistajiin ja yhteisö määrittää rajusti myös Markuksen elämää. Kalland ei juurikaan puhu uskonnosta sinänsä, vaan nimenomaan uskonnollisesta yhteisöstä ja siitä, miten julmaa ja laskelmoivaa sen toiminta voi olla. Lausahdus "likapyykki pestään kotona" jäi raapimaan suupieliäni varmaan loppuelämäksi - niin helppoa on sivuuttaa esimerkiksi perheväkivalta, raiskaus tai mielen hajoaminen. Nainen on syntipukki ja syyllinen aina:

"Nainen, jolla on provokatiivinen pukeutumistyyli, osoittaa olevansa nainen, jolla on löyhä moraali. Toinen selvä syy raiskausten lisääntymiselle ovat miesten äidit, heidän tehtävänsä on kasvattaa pojissaan kunnioitusta naisia kohtaan. Aivan liian monet äidit ovat epäonnistuneet tässä suhteessa." (s. 218-219)

Sekä Westö että Kalland kirjoittavat lauseita, joita on pakko poimia ylös. On myös tilannekuvia, jotka syöpyvät jonnekin syvälle, verkkokalvoille ja sydämen kauimmaiseen sopukkaan. Westön päähenkilöt rannalla, nuorina, malttamattomina, paljaina, kauniina; kosketus, joka määrittää koko loppuelämää. Ja Kallandilla nuori tyttö, joka vetäytyy kylpyhuoneeseen, kietoo käsivartensa itsensä ympärille ja painaa huulensa peilikuvaa vasten.

Voih, ajattelin että kirjoitan näistä kirjoista vain lyhyesti, mutta nyt huomaan, ettei se riitä lainkaan. Kaksi hienoa kirjaa, täynnä tunnetta, täynnä kertomisen paloa. Täynnä asioita, jotka ovat niitä kaikkein oleellisimpia. On ehkä laiskaa lopettaa teksti sitaatteihin, mutta teen silti niin:

"Ajattelin miten sileä ja kaunis äidin iho oli, kuin hän olisi säästänyt itseään koko elämänsä ajan jotakin varten, mitä ei koskaan tapahtunut, ja ajattelin miten paljon varmaankin oli ihmisiä jotka elivät siten, säästivät ja säästivät itseään ja odottivat ja kaipasivat, ja sitten, yhtäkkiä, kaikki oli ohi." (Rikinkeltainen taivas, s. 366)

"Tiesin, että aina olisi olemassa joku, joka rakasti minua, mutta arvelin, että voisi olla vaikea löytää ketään, joka haluaisi maata kanssani. Se oli nuoruuden optimismia. Totuus paljastui päinvastaiseksi." (Vien sinut kotiin, s. 156)


___________________________________
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Alk. Den svavelgula himlen (2017)
Suom. Laura Beck
Otava 2017
459 s.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena Kustannus 2017
284 s.

11. syyskuuta 2017

Johan Bargum: Lyhykäisiä


Johan Bargum on ihastuttanut minua tiiviillä ilmaisullaan ja merkityksistä täysillä lauseillaan romaaneissa Syyspurjehdus ja Syyskesä. Niinpä sormenpäissäni kihisi odotus tarttuessani tähän Bargumin uutukaiseen: kirjaan, joka kertoo jo nimellään sisältönsä.

Lyhykäisiä on kokoelma pienen pieniä tekstejä. Lyhin teksti (runo?) on vain kolme riviä, pisimmätkin ainoastaan viitisen sivua. 

Luen kirjan nopeasti, yhden päivän työmatkoilla. Puolet aamujunassa, sormet hieman kohmeessa, kahvin lämpö poskipäissä, vatsalaukussa. Ja toiset puolet ruuhkaisemmassa iltapäiväjunassa, hikihelmet otsalla, varpaissa illan odotus.

Bargum saa minut hymyilemään. Bargum saa minut kaipaamaan. Bargum saa minut kaivamaan kynän esiin, laittamaan ylös ajatuksen, toisen, kolmannenkin. Hän kirjoittaa pienistä hetkistä, luo muutamalla lauseella tunnelman, miljöön, ehkä jopa kokonaisen tarinan.

Tämä ei ole elämää suurempaa kirjallisuutta. Tämä on kirjallisuutta, joka on elämässä lohdullisesti kiinni - vielä hetken se on siinä kiinni.

Sillä Bargum kirjoittaa vanhenemisesta. Siitä, miten elämä kuluu, aika valuu ohitse. Hän ottaa luontevasti niin lapsen, vanhuksen kuin kissankin näkökulman - ja välillä hän on vain ihan oma itsensä: kirjailija Bargum, joka saa esiintymiskutsun Huopalahden kirjastoon (tämä novelli huvitti tietysti minua kirjastoböönana huomattavasti).

Ilahduin myös siitä, että Lyhykäisissäkin on meri vahvasti läsnä. Useassa tekstissä ollaan purjeiden alla, veden vietävänä, aaltojen armoilla. Ja purjehdus, sehän on koko elämän metafora:

"Jos suuntaa kohti tiettyä pistettä ja tuuli puhaltaa edestä, joutuu luovimaan. Ei siis pidä ohjata kohtisuoraan päin tuota pistettä, koska se on mahdotonta, mutta kurssi on kuitenkin pyrittävä pitämään mahdollisimman suorana, normaali poikkeama on suunnilleen neljäkymmenenviiden asteen luokkaa. Hetken kuluttua on tehtävä vastakäännös ja jatkettava toisella halssilla samansuuruisella poikkeamalla. Niin siksataan vähitellen päämäärään." (s. 85-86)

Vaikka Bargumin teksteistä nauttii, kovin tarkkoja muistijälkiä ne eivät jätä. Vahviten mieleeni jäi kolmen sivun mittainen tarina erään naisen aamusta - nautinnollisista, rauhallisista hetkistä juuri ennen puhelimen soimista. Haluaisin kuiskata tuolle naiselle: älä vastaa. Älä, ethän. Novellissa uhka ja rauha kietoutuvat taidokkaasti yhteen - upea tunnelma!

__________________________
Johan Bargum: Lyhykäisiä
Suom. Marja Kyrö
Teos & Förlaget 2017
114 s.


3. syyskuuta 2017

Kittanoita: Miestä ei voi raiskata ja Kainin tytär




Olin jo työntämässä näitä kahta kirjaa kirjaston palautusluukusta sisään, kun huomasin niiden välissä pienet muistiinpanolappuni. Olin ajatellut, että nämä kirjat jäävät bloggaamatta, mutta nähdessäni nuo pikkuiset lappuset ja vaatimattomat töherrykseni niillä, tajusin että haluan muistaa nämä kirjat. Haluan laittaa talteen pienen palan niiden kerronnasta, tarinasta, kielestä. Lippulappuset katoavat aina, blogitekstit toivottavasti säilyvät paremmin. Niinpä. Tässä kaksi hyvin pientä kittanaa.


Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Alk. Män kan inte våldtas (1975)
Suom. Kyllikki Villa
Tammi 1977
183 s.

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata on feministisen kirjallisuuden klassikko, jonka häpeäkseni luin vasta nyt. 40-vuotias Tova Randers päättää noudattaa ohjetta "silmä silmästä" ja raiskata miehen, joka raiskasi hänet. 

"Kenties on tullut aika loukata miestä. Kenties on lopultakin aika vaihtaa rooleja, jotta vähitellen voitaisiin pyyhkiä pois kaikki roolit. Niin ettei mikään ole mahdotonta eikä mikään itsestään selvää." (s. 108)

Tikkanen koukuttaa ja saa ajattelemaan. Kostotarina tuo mieleeni Anja Kaurasen Pelon maantieteen. Vaikka olen lukenut Kaurasen kirjan lähes parikymmentä vuotta sitten, huomaan miten sen synnyttämät tunteet nousevat pintaan, miten nämä kaksi kirjaa tanssivat yhdessä, kietoutuvat toisiinsa. Miten vahvasti olen naisen puolella ja miten pahalta tuntuu, kun ympärillä kukaan ei tajua, kun seinät nousevat vastaan. 

Miestä ei voi raiskata on äärimmäisen realistisesti kirjoitettu, mutta silti sen kuvaamat tilanteet muuttuvat täysin absurdeiksi. Tikkanen on taitava: hän osoittaa lause lauseelta sen, miten pinttyneet ajatusmallit toimivat, miten sukupuoliroolit toimivat, miten hankalaa niitä vastaan on kamppailla. Ja silti: miten tärkeää tuo kamppailu on.


Pirkko Saisio: Kainin tytär

Kirjayhtymä 1984
124 s.

Pirkko Saisio on yksi niistä kirjailijoista, jonka tuotantoon olen päättänyt tutustua viimein kunnolla - olen lukenut häneltä aiemmin vain Punaisen erokirjan. Lisätutustumisen aloitin Kainin tytär -pienoisromaanista, joka on mukana myös Ylen 101 kirjaa -listalla. 

Luin Kainin tyttären päivässä, mutta mielikuvat siitä jäivät hatariksi. Muistan, että kertojina oli kaksi naista: Anna ja Risku. Muistan, että he olivat muusikkoja, opettaja ja oppilas, pianisti ja sellisti. Ja muistan, että heidän välillään oli myös kosketus, kaipaus, rakkaus. Ja yhteiskunnan odotukset, perheen vaatimukset, uskonnon rajat.

Olen kirjoittanut muistilapulleni: Sonja O. -vibat.

Eli jälleen viittaus Anja Kauraseen. En tiedä, mikä nuo vibat aiheutti. Ehkä aikakausi, ajankuva. Ehkä Helsingin kuvaus, tuon kaupungin kadut, baarit ja rannat. Ehkä jokin muu, etsintä, kieli, malttamattomuus. En tiedä.

Mutta sen tiedän, että Kainin tyttäressä nautin eniten pienistä hetkistä, tilanteista, tunnelmista. Ehkä myös aikatasoilla eksymisestä. Kokonaisuus jäi sen sijaan jotenkin hämäräksi, vaikka toki ymmärsin myös kirjan yhteiskunnallisen sanoman; sen miten vaikea kahden naisen oli olla julkisesti yhdessä. Sen sijaan kirjan uskonnollisen tematiikan annoin lipua sormieni välistä.


25. elokuuta 2017

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet



Ensinnäkin tämä: rakastan romaaneja, joissa puhutaan työstä ja intohimosta työhön. Rakastan romaaneja, joiden päähenkilöt tekevät työtään täysillä, treenaavat, paneutuvat, syventyvät; pyrkivät koko ajan paremmiksi. Ei ole väliä, ovatko he eläintentäyttäjiä, kokkeja vai näyttelijöitä - intohimoinen tekeminen on se, mikä minua kiehtoo. Ja se on yksi syy miksi nautin suuresti myös Marjo Heiskasen tuoreesta Mustat koskettimet -romaanista.

Mustat koskettimet sijoittuu klassisen musiikin maailmaan. On pianisti Sere ja on ex-pianisti Sari. On muutamia muitakin henkilöitä - viulisteja, sellistejä, laulajia, vaimoja, entisiä poikaystäviä - mutta tärkeimmiksi nousevat Sere ja Sari (eli assari). Tarina punoo heidät tiukasti yhteen ja punosten välistä purskahtelee limaisina rihmoina kateutta, ihailua, vihaa, pelkoa, kostonhalua. 

Heiskasen kieli ja kerronta häikäisevät minut. Teksti on haastavaa ja tavoitteellista, jokainen lause ja ajatus on viimeisen päälle hiottu, mutta ei silti kliininen - päinvastoin: sivuilla maistuu hiki ja sylki, veri ja rauta. En ole lukenut Heiskasta aiemmin, mutta haluan pikaisesti tarttua ainakin hänen Äänes-runokokoelmaan (2010) - niin upea hänen kirjallinen äänensä on!

Yritän hakea kuumeisesti vertailukohtaa Mustille koskettimille, mutta sellaista on vaikea löytää. Tekstin älykkyydessä ja haastavuudessa on ehkä jotain samaa kuin Satu Taskisen kirjoissa (esim. Lapset), mutta Heiskasen tyyli on silti täysin omanlaisensa. Nautin esimerkiksi siitä, miten hän on paikoin yliviivannut omia sanojaan ja henkilöhahmojensa ajatuksia. 

Heiskanen yhdistää kiinnostavasti yhteiskunnallisen ja kantaaottavan taidepuheen yksilön henkilökohtaiseen kamppailuun. Hän antaa varsinkin Serelle luennoitsijan roolin, joka pohtii läpi kirjan taiteen merkitystä ja tarpeellisuutta. Ja samaan hengenvetoon Sere sukeltaa omaan itseensä, omiin heikkouksiinsa. Pelkoon, ettei harjoittelemallakaan tule koskaan kyllin hyväksi pianistiksi, ja vielä: pelkoon, ettei musiikki riittäisikään. Pelkoon, että hän on uhrannut musiikille kaiken, turhaan.

Mustat koskettimet on ennen kaikkea kirja ihmismielestä. Siitä, miten me itse asetamme itsellemme esteitä:

"Onko ovelampaa vastustajaa kuin ihmisen turvallisuushakuisuus. Halu kuulla sitä minkä jo tietää, lukea siitä, minkä jo tuntee, saada ajankuvaa vuosista, jotka on jo elänyt. Ja soittaa sitä minkä osaa ja tuntee, istua kuppilassa samojen sielujen kanssa kuin ennenkin." (s. 290)


Mustat koskettimet ei ole kepeä teos pianon pimputtelusta. Se on rankka, karu ja julma. Kirjan mustat kannet kuvastavat tunnelmaa erinomaisesti.

______________________________________
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
Siltala 2017
352 s.

20. elokuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles


"Tässäpä kupliva ja poreileva pienoisromaani!" Näin ajattelin aluksi ranskalaisen Olivier Bourdreaut´n esikoisteoksesta Tule takaisin, Mr. Bojangles

Ensivaikutelmaltaan kirja onkin pelkkää tanssia, savukkeita, martineita, musiikkia, iloittelua, juhlia, Espanjan rannikoita. Mutta hiljalleen kepeyden kulmaan takertuu myös paino, suru, kauhu, menetys. Ei niin, että lukukokemuksesta tulisi raskas, mutta niin että tiedän saaneeni jotain muutakin kuin kasan huolettomuutta. 

Mietin Françoise Sagania, mietin Truman Capoten Aamiaista Tiffanyllä. Mietin kaikkia niitä kirjallisuuden salaperäisiä naisia, jotka lumoavat, särkevät sydämiä, lähtevät tai jäävät - kaipaavat joka tapauksessa aina pois, polttavat kapeita savukkeita punatuin huulin ja keinuttavat lanteitaan musiikin tahtiin. Tällainen hahmo lumoaa minut aina, ja niin kävi nytkin.

Bourdreaut´n romaani kertoo kolmihenkisestä perheestä, jonka keskiössä on äiti - kutsuttakoon häntä nyt vaikka Margueriteksi tai Reneéksi. Vaikka äiti on perheen moottori ja liima, hän ei saa omaa ääntä, vaan tarina kerrotaan aikuiseksi kasvaneen pojan suulla sekä kirjailijaisän tekstien kautta. Kirja on ylistyslaulu tuon naisen - olkoon hän nyt vaikka Liberty tai Nécessité - ihanuudelle, elämänjanolle, spontaaniudelle, häilyvyydelle.

Ja valitettavasti myös: mielen särkymiselle.

Bourdreaut´n ilmaisu on äärimmäisen iskevää ja säästeliästä. Elokuun alussa uuvahdin kesken Anni Kytömäen hurjan kuvailevan Kivitaskun, ja sen jälkeen oli puhdas nautinto lukea näin tiivistä ja hiottua lausetta. 

...ilta on kääntymässä yöhön... ehkä vielä voisi laittaa soimaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin, katsoa ulos ikkunasta, keinahdella hieman.

_______________________________
Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
Alk. En attendant Bojangles (2016)
Suom. Ville Keynäs
Siltala 2017 
144 s.

13. elokuuta 2017

Vlogissa Herman Kochin Lääkäri

Kaikkea pitää kokeilla, myös naamansa työntämistä eetteriin. Elämäni ensimmäinen vlogaus tässä, kiitos ja anteeksi.




___________________________
Herman Koch: Lääkäri
Alk. Zomerhuis met zwembad (2011)
Suom. Sanna van Leeuwen
Siltala 2013
447 s.

5. elokuuta 2017

Julian Barnes: Puhumalla paras



Ah! Julian Barnes!

Kansikuvan perusteella en taatusti olisi ikinä tarttunut tähän opukseen, mutta nyt on tultu siihen pisteeseen, että haluan lukea kaiken, missä on Julian Barnesin nimi. Jopa kirjan, jossa on tuollainen ällö kansi, ja ehkä vähän tönkösti suomennettu nimikin (alk. Talking It Over).

Koska Barnes on mieletön.

Pirullinen.

Hauska.

Älykäs.

Nokkela.

Ivallinen.

Ja sanoinko jo: pirullinen.

Hän katsoo henkilöhahmojaan (ja välillä ehkä myös lukijaa) kaikkea muuta kuin vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Hän paloittelee hahmonsa julmasti leikkuulaudalle, paljastaa heidät ja heidän täydellisen itsekkyytensä ja moraalittomuutensa. Hänen tavassaan kirjoittaa epäsympaattisia hahmoja on jotain samaa kuin Herman Kochilla. Barnes on kuitenkin astetta hauskempi ja myös ymmärtäväisempi hahmojaan kohtaan kuin Koch.

Nauroin vedet silmissä, kun luin reilu kuukausi sitten Barnesin esseeromaania Flaubertin papukaija. Ja vähintään yhtä hulvattomia hetkiä vietin Puhumalla paras -romaanin kanssa. Sen aiheena on kolmiodraama, mikä sinänsä ei ole yhtään omaperäistä. Sen sijaan tapa, jolla Barnes tätä triangelia käsittelee, on erityinen. Olen lähes varma, että Jonas Hassen Khemiri on lukenut Puhumalla parhaan ennen kuin alkoi kirjoittaa hittiteostaan Kaikki se mitä en muista!

Kuten Khemirin kirjassa, myös Barnesin yli 20 vuotta aiemmin ilmestyneessä Puhumalla paras -romaanissa näkökulmat vaihtelevat: henkilöt kertovat omat versionsa tapahtumista jollekin tuntemattomaksi jäävälle taholle. He puhuttelevat tätä, haastavat, kyselevät. Yrittävät onkia häneltä tietoa, utelevat mitä muut ovat hänelle kertoneet. 

Tunnelma vaihtelee jäätävästä jännittävään, hilpeydestä myötähäpeään. Yksi kolmiodraaman osallisista - Oliver - saa minut vääntelehtimään erityisen levottomasti: hänen törttöilyistään tulee vahvasti mieleen Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie ja sen päähenkilön Matti Virtasen myötähäpeää aiheuttaneet toopeilut. 

Voin kuvitella, että Barnesilla on ollut hauskaa kirjoittaessaan tätä. Hänen tekstinsä on kadehdittavan estotonta, häpeilemätöntä, suoraa. Hän tosiaankin piruilee henkilöhahmojensa kustannuksella, mutta samaan aikaan hän myös kysyy - hyvin vakavissaan - sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen:

Mitä on rakkaus? Ja myös: keneen voimme lopulta luottaa?

Ja ah! vielä uudelleen! Tajusin, että Barnes on kirjoittanut tälle jatko-osan! Love, etc palaa tasan kymmenen vuotta myöhemmin Stuartin, Gillianin ja Oliverin luo. Idea on siis sama, kuin Juha Itkosen Palatkaa perhosissa. Jännää! Mitä S:lle, G:lle ja O:lle on tapahtunut? Mitä heille kuuluu nyt? Kuka on kenenkin kanssa? Apua, haluan tietää heti! Ja hei, eikö tämä jatko-osakin pitäisi suomentaa häh?

_____________________________
Julian Barnes: Puhumalla paras
Alk. Talking It Over (1991)
Suom. Kristiina Drews
WSOY 1992
298 s.

31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste, osa 5. Maria Jotuni: Huojuva talo



Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt jo viidenteen osaansa! Tällä kierroksella haastetta isännöi Tekstiluola-blogin Tuomas. 

Ja minä olen lukenut Maria Jotunin Huojuvan talon.

Tuon postuumisti julkaistun romaanin, joka sylkee verta, hikeä, pelkoa, nyrkkejä, lihaa, vihaa. Jotuni kuvaa lähes 600-sivuisessa kirjassaan helvetillistä avioliittoa tuskaisen läheltä, tuskaisen tarkasti. 

Minä mietin, miksi tämä kaikki, miksi näin moneen kertaan - ja sitten ymmärrän: jotta se tuntuisi todelta. Jotta edes jokin osa Lean kivusta välittyisi aitona; jotta lukija todella tuntisi vuosien painon; sen, kun kaikki vain jatkuu ennallaan, kerta toisensa jälkeen: alistuminen, nöyrtyminen, hiipivä toivo, toivon murskaantuminen.

***

Huojuvaa taloa lukiessani mieleeni palasi alkukesästä lukemani Märta Tikkasen runoteos Vuosisadan rakkaustarina.

Vaikka Jotunin teksti on runsasta ja polveilevaa ja Tikkasen runot säästeliäitä ja hiottuja, niiden virtauksessa on jotain samaa. Ne puhuvat perheväkivallasta, ne puhuvat siitä naisen suulla. Ne luovat tilannekuvia kodista, jonne mies tulee yömyöhään, humalassa ehkä, riitaa haastavana. Ne piirtävät eteemme naisen, joka kerta toisensa jälkeen toivoo parasta, koska rakastaa, koska ei voi muutakaan. 

En tiedä, puhuttiinko 1930-luvulla, jolloin Jotuni Huojuvaa taloa kirjoitti, vielä narsisteista, mutta yhtä kaikki sellaiseksi Lean aviomies Eero piirtyy. Hän janoaa ihailua, hän antaa itsestään hurmaavan kuvan ulkomaailmaan, mutta on kotona täyspaskiainen. Hän oikeuttaa itsellensä kaiken, mutta muille ei mitään. Hän haluaa olla vapaa kaikesta ja kaikista, mutta kahlehtii vaimonsa neljän seinän sisään. Hän on tunteeton, kylmä, mikään ei häneen koske. Ja hän on kuin lapsi, helposti ärtyvä ja itsekäs, pahankurinen: "Eeron tapana oli syyttää toista siitä, mihin hän itse oli syypää".

Mietin sitä, että tämä voisi olla totta.

Mietin sitä, että tämä on totta.

Jotunin pojanpoika, historioitsija Kari Tarkiainen on sanonut, että Huojuva talo pohjautuu Jotunin omaan avioliittoon Viljo Tarkiaisen kanssa.

***

En tiedä, lukeako kirjaa fiktiona, faktana, upottavana tarinana vai avunhuutona. Valtaosan ajasta olen kiukkuinen ja ärtynyt. Silloin tällöin myös tympääntynyt, sillä kirjassa todellakin kaikki kiertää samaa rataa, yhä uudelleen ja uudelleen. Lea on jumissa, hän miettii kyllä lähtemistä, mutta ei se ole todellinen vaihtoehto: Eerolla on rahat, Eerolla on valta. Kerta toisensa jälkeen Lea uskoo (tai toivoo), että nyt asiat muuttuvat, nyt Eero muuttuu:

"Kukapaties ei mikään ollut niin vaarallista kuin Lea oli kuvitellut. Ehkä olot kääntyivät vielä parempaan päin." (s. 505)

No niinpä vissiin. Tähän kohtaan olen kirjoittanut marginaaliin voi helvetti.

Olen vihainen. En Lealle, vaan epätasa-arvolle. Yhteiskunnalle, joka ajoi avioituneet naiset koteihinsa, ilman omaa rahaa, ilman omaa tilaa ("Lapsi ja talous, ne riittävät sinulle"). Mietin, että tämä on Suomi vain muutama hassu vuosikymmen sitten. Ajatus saa minut kiemurtelemaan tuolilla levottomasti. Haluan ulos, happea.

"Katu merkitsi hänelle maailmaa ja ihmisyhteyttä ja tuntui turvalliselta, siinä ei ollut sitä raskasta yksinäisyyden painostusta, mikä seinien sisässä oli niin masentavaa." (s. 519)


Maria Jotuni 1880-1943 (Wikimedia Commons)

En tiedä, millainen editointi Huojuvalle talolle on aikoinaan tehty, mutta nykylukijalle teksti on kyllä paikoin melkoista puuroa. Välillä teki mieli ottaa punakynä käteen ja vedellä lauseita ja kokonaisia kappaleitakin yli.

Varsinkin kirjan alkupuolella dialogi tuntuu epäuskottavalta ja Lean pitkät päänsisäiset pohdinnat ja selittelyt puuduttavat. Monin kohdin tulee mieleen myös, että Jotuni on unohtanut yhden kirjoittamisen perussäännöistä: "Näytä, älä kerro".

Vanhahtava kieli kuitenkin tässä ihastutti, samoin ihmismielen äärimmäisen tarkkanäköinen havainnointi. Jos haluat lukea psykologisen romaanin, lue Huojuva talo. Ja myös: jos haluat lukea feministisen romaanin, lue Huojuva talo. Silllä kyllä: tämä romaani on palopuhe, joka vaatii naiselle oikeuden omaan rahaan, omiin valintoihin, omiin turvaverkkoihin, omiin itsevalittuihin mahdollisuuksiin.

Ja yksi asia vielä: onneksi kirjassa on myös Lean sisko Toini. Hänessä on toivo, uskallus, elämänjano. Haluan päättää tämän tekstini lauseisiin, jotka Toini kirjoitti maailmalta siskolleen:

"Jos sinulta jää maailmassa taulupuolikin näkemättä, et tiedä ollenkaan, miten kaunis jo valmiiksi luotu maailma on. Jos sinulta jää kuulematta musiikki, joka sinun sielusi vasta herättää eloon, et tiedä eläneesikään." (s. 318)


***

Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:

_________________________________
Maria Jotuni: Huojuva talo
Valmistunut v. 1935, mutta julkaistu vasta v. 1963
Otava
577 s.

22. heinäkuuta 2017

Virginia Woolf: Majakka

Kerran kävi niin, että jätin Virginia Woolfin Majakan kesken. Siitä on vuosia aikaa, ehkä viitisentoistakin vuotta. En muista muita kertoja, mutta on hyvin mahdollista, että niitäkin on ollut. Kertoja, jolloin olen alkanut lukea ("Kyllä, tietysti, jos huomenna on kaunis ilma, rouva Ramsay sanoi. Mutta sinun täytyy nousta ylös yhtä aikaa auringon kanssa, hän lisäsi") ja sitten, hiljalleen uupunut, hukkunut tiheisiin kappaleisiin, pitkiin virkkeisiin, virtaan jota myöten ajatukset hajanaisina kulkevat. 

Nytkin väsyin, mutta olin päättänyt jatkaa. Olin päättänyt päästä majakalle asti. 

Koska minähän en voi vastustaa majakoita.

Ne seisovat jylhinä keskellä merta. Ne ovat yksin, mutta silti ne pitävät kaikki muut pystyssä, elossa. Ne valvovat pimeydessä, huolehtivat, että toiset pääsevät turvallisesti perille. Ne miettivät, tässäkö on kaikki, ja huokaisevat sitten hiljaa itsekseen: "Mikään maailmassa ei vedä vertoja tälle onnelle."

Majakat ovat kuin rouva Ramsay.

Niiden mielestä on mukavaa sekaantua toisten asioihin, kun oma elämä tuntuu pieneltä. Niiden mielestä on mukavaa antaa ohjeita ja neuvoja. Niiden mielestä on mukavaa, kun joku tulee kylään ja katselee ihaillen ympärilleen. Erityisen mukavaa on, jos ihmiset tulevat joukkoina, sillä silloin heitä on helpompi tarkastella; heidän heikkoutensa asettuvat nätimmin tarjottimelle.

***

Woolf suomustaa henkilönsä tyylikkäästi. Jokainen on ulkokuorensa alla rikki, epävarma, huomionhakuinen, pelokas, tympääntynyt. Päivällispöydässä pikkumaisuudet pullahtavat esiin. 

Ja miten hauskaa on Woolfin tapa käsitellä sukupuolirooleja; sitä mikä kenellekin on (muka) sopivaa! Ironisesti Woolf läpsyttelee sovinisteja poskipäille, haistattelee pitkät niille, joiden mielestä nainen ei osaa ajatella, ei osaa olla luova, ei voi olla taiteilija tai kirjailija. Rakastuin Lily Briscoen hahmoon, joka oli minusta lopulta kirjan varsinainen päähenkilö. 

"Hän [Lily] oli katsellut pöytäliinaa, ja hänen mieleensä oli välähtänyt että hän siirtäisi puun keskelle eikä hänen tarvitsisi koskaan mennä naimisiin kenenkään kanssa, ja hänet valtasi suunnaton riemu." (s. 217)

***

Yhtäkkiä tajuan: tämä kirja tulee olemaan minun aarrearkkuni. Se on täynnä sitä, mistä haluan itsekin kirjoittaa. Se kertoo hiljaisuudesta, siitä kun "koko maailma näytti olevan tyhjä puheenaiheista". Se kertoo ajan kulumisesta ja siitä, mitä meistä jää jäljelle. Se kertoo halusta olla yksin ja halusta saada huomiota ja rakkautta. Se kertoo unelmista ja toisten tahtoon taipumisesta. 

Eikä kyse ole vain siitä, mistä Majakka kertoo. Kyse on myös siitä, miten se kertoo. Vaikka teksti ei ole kevyttä, se on järisyttävän rytmikästä. Se miten, Woolf hyödyntää lyhyitä lukuja pitkien raskaiden lukujen välissä! Se, miten hän piilottaa asioita sulkeisiin niin, että usein niissä sijaitseekin se kaikkein tärkein! Ja se, miten ensin aika matelee (kaikki tapahtuu yhden päivän sisällä) ja sitten se juoksee niin, että olen kompastua (vuosien pöly laskeutuu huonekalujen päälle yhdessä silmänräpäyksessä, ihmiset vanhenevat sormia näpsäyttämällä, joku heistä on jo kuollutkin - tuosta vaan, yhtäkkiä, noin ikään)!

Jos joku haluaa myydä tai lahjoittaa minulle Majakan, olisin hyvin onnellinen. Palautan kirjastokappaleeni pitkin hampain takaisin.

__________________________
Virginia Woolf: Majakka
Alk. To the Lighthouse (1927)
Suom. Kai Kaila
Tammi 2003 (1. suomennos vuonna 1977)
258 s.

16. heinäkuuta 2017

Virpi Pöyhönen: Doe


Miksi? Kiinnitin Virpi Pöyhösen Doe-romaaniin huomiota heti silloin, kun kirja ilmestyi vuonna 2015. Tiesin haluavani lukea sen, sillä takakannen sanat pikkukaupunki, mystinen, vapaudenkaipuu ja epämääräinen uhka vetosivat. Olen aina rakastanut tarinoita, jotka sijoittuvat pieniin kyliin, pieniin yhteisöihin, paikkoihin joissa kaikki tuntevat toisensa - ja silti: jokaisella on salaisuus.

Mitä? Doe kertoo Patty Jonesin (jotenkin hurmaava nimi muuten!) ja hänen tyttärensä Maryn tarinan. Ja vielä: amerikkalaisen Doe-nimisen kaupungin tarinan. On köyhyyttä, on väkivaltaa, on huono-osaisuutta, on vihaa, on epätasa-arvoisuutta. On juuret, jotka pitävät paikoillaan ja on oksat, jotka haluavat kurkotella kauemmas. 

Päällimmäinen ajatus? Lukiessa en tuntenut suurtakaan koukuttumista ja välillä koko touhu tuntui pakkopullalta. Silti huomaan, että jälkeenpäin olen palannut kirjaan mielessäni usein: jokin sen tunnelmassa kuitenkin vetosi, jätti jäljen. Pidin kirjan karuudesta. Ja siitä, miten rajusti sekä Patty että Mary pyrkivät vapautta kohti, omaa itseään kohti. Äidin ja tyttären riippuvuussuhde on kuvattu hienosti.

Mihin vertaisin? Kolme muuta kirjaa pyöri mielessäni tuon tuosta lukiessani tätä: Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja, Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Hannele Mikaela Taivassalon Viisi veistä Andrei Kraplilla. Yhteisiä teemoja ovat mm. pakeneminen, vaeltaminen, pieni yhteisö, uhka tai ainakin uhan tunne, nuori kertoja/päähenkilö, vanhempien ja lapsen suhde. 

Sitaatti? "Opin, että ennen kuin voi puhua, täytyy tuntea." (s. 62)

Muuta? Kirjassa on virke, joka on eittämättä Rosa Liksomin Hytti nro 6:n innoittama: "Kaikki oli jatkuvassa liikkeessä, maa, puut, ilma, pilvet, tuuli, talot, kaupungit." (s. 164). Liksomin versio menee näin: "Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset" (mm. s. 117)

_________________________
Virpi Pöyhönen: Doe
WSOY 2015
276 s.