21. joulukuuta 2016

Peter Sandström: Valkea kuulas


"- - sillä kuka tahansa meistä joutui myöntämään itselleen - ennemmin tai myöhemmin - että unohtaminen oli armeliasta ja että kaikki unohtuneet asiat eivät suinkaan olleet huonoja vaan myös osa hyvistä asioista katosi, koska niille ei ollut tilaa kätköissä joihin muistot varastoituivat." (s. 92)



Peter Sandströmin Valkea kuulas oli matkaseuranani, kun reilu viikko sitten lennähdin pariksi yöksi Tukholmaan. Luin kirjan käytännössä kokonaan lentokentillä, koneessa ja hotellihuoneessa. 

Nyt kun mietin kirjaa ja lukukokemustani, päällimmäisenä mieleeni tulee jonkinlainen surumielisyys. Surumielisyys elämän kulusta, ajan valumisesta, vanhenemisesta, maailman muuttumisesta, muistoista ja muistojen katoamisesta.

Lukiessani kirjaa mietin paljon Per Pettersonia, yhtä suosikkiani, joka kirjoittaa hyvinkin samalla tavalla kuin Sandström. Ja samoista aiheista: pojista ja miehistä, pojista ja isistä, pojista ja äideistä, lapsuudesta ja vanhenemisesta, muistoista ja palaamisesta.

Valkeassa kuulaassa minäkertojana on keski-ikäinen mies, joka matkustaa iäkkään äitinsä pyynnöstä lapsuudenkotiinsa Uusikaarlepyyhyn. On kesä, on kituva omenatarha, on autotallissa kököttävä vanha Ford Capri, on äidin parantavat kädet ja kirjasto, jossa on ajateltu siirtää runokirjat kellarivarastoon, koska nykyään netissä on mitä vaan - myös runoja. 

Sandström piirtää hienosti kuvaa pienen kaupungin maisemasta ja mentaliteetista. Ja siitä, miltä tuntuu palata aikuisena omaan lapsuuteensa. Siihen taloon jossa on lapsena maannut, syönyt ja uneksinut. Josta on lähtenyt polkemaan kesätöihin kohti vesitornia, kohti ensirakkautta. Jonka multaan oma isä on haudattu ja jossa oma äiti yhä asuu, vanhenee, käy hauraammaksi.

Valkea kuulas ei ole juoniromaani vaan tunnelma- tai ehkä jopa tunneromaani. Kerrontalinjoina kulkevat nykyhetki sekä miehen muistot lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Aikajanoilla pompitaan kohtalaisen tyylikkäästi, mutta yksi seikka itseäni häiritsi.

Kun mies muistelee kesää, jolloin hän oli 17-vuotias ja korviaan myöten ihastunut parikymppiseen Tereseen, hänen äänensä kuulostaa aivan lapsen ääneltä - siltä samalta, joka vuosia aiemmin on istunut autossa isänsä kanssa ja katsonut, miten isä menee ja tappaa hevosen. Luin siis lähes täysi-ikäisestä pojasta kertovia kohtauksia jatkuvasti siten, että ajattelin noin kymmenvuotiasta lasta. Se oli hämmentävää.

Valkea kuulas jää mieleeni kirjana, joka pohtii lasten ja vanhempien välisiä suhteita. Sitä, millaisen mallin me kotoamme saamme ja miten ehkä pyristelemme siitä irti. Teos pohtii ikuisesti kiinnostavaa kysymystä siitä, keitä me oikein olemme ja keitä muut - ja mitä nuo muut meistä ajattelevat. Kirja puhuu rakkaudesta vaikka vaikeneekin siitä yhä uudelleen ja uudelleen.

___________________________
Peter Sandström: Valkea kuulas
Alk. Transparente blanche (2014)
Suom. Outi Menna
Schildts & Söderströms 2014
239 s.

6 kommenttia:

  1. Tämä kiinnostaisi enemmän kuin Laudatur, kiitos tekstistäsi. Joskus tekee mieli lukea näitä surumielisiä kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marika, minäkin olen suuri surumielisten kirjojen ystävä ja siihen tarpeeseen tämä upposi kyllä hyvin. Minua kiinnostaa kyllä Laudaturkin, luulen että luen sen ensi vuoden aikana.

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  2. Tämä kirja olisi saanut minulta paljonkin kiitosta juuri tuosta kauniista surumielisyydestä, mutta ne eläinrääkkäysjutut olivat ihan turhia ja vievät minulta innon tähän teokseen. Minusta tuollaisia ei edes saisi kuvata, sillä matkijoita riittää. Lisäksi minä en olisi lukenut tätä ollenkaan, jos tässä olisi ollut varoitus, että ei herkille eläimistä pitävälle.

    Toinen kamala eläintapaus on kirjassa Teräviä esineitä, jonka kirjoittajaa en tähän hätään muista. Sekin olisi vaatinut varoitustarran ja olisi takuulla jäänyt minulta väliin. Kauheinta on, että tämänkin kirjan sikakidutus on tätä päivää.

    Valkea kuulas olisi ollut kuuman sarjan kirja minulla ilman noita karmeuksia. Kaikkein avuttomimpiin ei saa vahingoittaen koskea.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, ymmärrän täysin. Itsekin pohdin, että miksi se kaikki oli pitänyt kirjoittaa auki. Vähemmästäkin olisi lukija ymmärtänyt. Etenkin kohtaus, jossa poika "matkii" isäänsä ja tappaa viattoman koiran oli aivan liian kamala. Kiitos, että nostit asian täällä kommenteissa esiin, kun en siitä mitään blogaukseeni kirjoittanut.

      <3

      Poista
  3. Minusta tämä oli vähän junnaavaa ja siksi vaikeaa, en ole saanut bloggaustakaan vielä aikaan, vaikka luin jo marraskuussa. Lukuhaasteen postaukseen kirjoitin kuitenkin näin:
    "12.11 Mua tökkii nyt tuo Valkean kuulaan väkivaltaisuus. Päähenkilö halusi poikana tappaa koiran mutta onnistui vain murtamaan sen jalan. En tykkää. Onkohan se Laudaturkin samanlaista? Olen viimepäivinä lukenut aika vähän kun ei ole ollut intoa tarttua juuri tuohon kirjaan. Pitäisi vaan lusia se pois ja sillä hyvä. Nyt maistuisi ehkä jokin helpompi teksti paremmin."

    Väkivaltaisuus eläimiä kohtaan tökki siis minuakin pahasti. Enkä pitänyt siitä kilpikonnan kohtalostakaan. Laudaturin palautin lukematta kirjastoon, jos se on yhtä väkivaltaista saa olla minun puolestani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jane, kilpikonnan kohtalokin joo :( Mutta itse en pitänyt tätä junnaavana, vaan tosiaan luin kirjan aika nopeasti reissun päällä ja koin pääseväni maailmaan sisälle.

      En tiedä yhtään, onko Laudaturissa myöskin eläinten kaltoinkohtelua... toivotaan että ei.

      Kiitos kommentistasi!

      Poista