28. elokuuta 2016

Lomalla luettua - tervetuloa syksy!

Sitaatti seinältä Edinburgh International Book Festivaleilla 8/2016


Olen ollut kuluneet kolme viikkoa kesälomalla. Lomasäät ovat olleet jokseenkin mielenkiintoiset, mutta siitä huolimatta loma on ollut hyvä ja rentouttava. 

Olen sukuloinut Pohjanmaalla, pyöräillyt enemmän kuin alkukesänä yhteensä, pällistellyt taidetta ja lukuisia elokuvia, istunut meren äärellä kuohuviinilasin kanssa, osallistunut kahdelle tanssitunnille (minä, joka en IKINÄ muka tanssi muuten kuin pikkuhuppelissa), nähnyt ystäviä (mm. yksi riemastuttava re-union neljäntoista vuoden jälkeen), lennähtänyt Skotlantiin ja piipahtanut myös Edinburghin kirjamessuilla

Olen kuunnellut paneelikeskusteluja kirjallisuudentutkimuksen tulevaisuudesta ja hyönteissyönnistä. Olen maistellut oluita ja koukuttunut täysin Netflixin Bloodline-sarjaan. Olen siivonnut kirjahyllyni, ruokakaappini. Ja olen kirjoittanut. Olen lukenut.

Huomenna palaan takaisin töihin, hieman uusiin kuvioihinkin siellä ja luulen, että olen valmis. Ihana syksy, lempivuodenaikana.

Lomani ajan olen viettänyt hiljaiseloa täällä blogin puolella. Olen kuitenkin lukenut seitsemän kirjaa, joista varsinkin yksi ravisteli rajusti. Kuusi muuta olivat kaikki hyviä lukukokemuksia - mainioita valintoja lomailun lomaan. 


Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari 
WSOY 1996, Suomennos Liisa Ryömä, 102 s.


Kirja koostuu Toven tarinoista ja Tuulikin grafiikasta. Ollaan Klovharun saarella, paikassa jossa pariskunta vietti lähes kolmekymmentä kesää 1960- ja 1990-luvuilla. Kirjassa on lämmin, seesteinen ja välillä myös humoristinen tunnelma - tämä oli täydellinen lukuvalinta murskaavan A Little Lifen jälkeen.

Haru, eräs saari on helppo nähdä sisarteoksena muutama vuosi aiemmin ilmestyneelle Reilua peliä -tarinakokoelmalle. Myös tässä on lempeää pitkän parisuhteen kuvausta, pientä touhuilua ja puhdetta luonnon helmassa, tilannekuvia, lintuja ja työtä, hiljaisuutta.

Erityisen koskettavaa oli lukea siitä, miten Tove alkaa viimeisenä saarikesänään pelätä merta, vaikka aina aiemmin meren äärellä asuminen on ollut hänelle unelma ja suuret aallot ovat merkinneet seikkailua.


Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016, 234 s.


Rytisalon esikoinen on salakavalasti kasvava ja raa`istuva romaani. Kirjan alku on hiipivä, ehkä
vähän liiankin runollinen ja kaunis, mutta hiljalleen elämän rajuus ja ihmisen pahuus kurkottavat kouransa kaikkialle.

Kirjassa on kolme kertojaa, joilla jokaisella on oma tunnistettava äänensä - nimihenkilö Lempi, jonka ympärille koko tarina rakentuu, ei saa kuitenkaan ääntä lainkaan. Tämä asetelma tuo mieleen Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista -teoksen. 

Kirjan kieli on hieman vanhahtavaa, mikä sopiikin tietysti aikakauteen; Lapin sodan melskeeseen. Nopealukuinen, mukavan kevyt ladonta. Erityisesti pidin siitä, että Rytisalo ei selitä mitään asioita puhki, useasti vain vihjaa; lukija arvostaa tällaista luottamusta.


Deborah Levy: Hot Milk
Hamish Hamilton 2016, 218 s.


Man Booker Prizen pitkälistalle kivunnut Deborah Levyn Hot Milk on persoonallinen, juonettomuudellaan koukuttava tutkielma tyttären ja äidin suhteesta - repivästä, tukahduttavasta, tarrautuvasta. Se kysyy, milloin ihmissuhteesta tulee enemmänkin taakka kuin onnen lähde.

Teoksen pääasiallisena tapahtumapaikkana on Almerian rannikkokaupunki Länsi-Espanjassa. Siellä tytär Sofia pyristelee irti menneisyydestään, miettii tulevaisuuttaan, riuhtoo itseään ihmissuhteiden viidakossa. Äiti Rose puhuu hänelle käskylausein, vähättelevin äänenpainoin. Kreikkaan paennut isä ei ole yhtään sen mukavampi tapaus.

Levy on hauska, jopa absurdi. Hän leikittelee seksuaalisuudella ja on terävän feministinen pohtiessaan sukupuolirooleja. Kirjassa on myös hieman ironista uskontokritiikkiä, mistä pidin kovasti.

Hot Milk ei ollut minulle aivan yhtä hurmaava lukukokemus kuin Levyn aiempi romaani Uiden kotiin, mutta luulen sen johtuvan enemmänkin kirjan kerroksellisuudesta kuin keveydestä. Tämä teos vaatisi toisen lukukerran, jotta sen kaikki neroudet paljastuisivat.



Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena 2016, 344 s.


Tässäpä Rytisalon Lempin lisäksi jo toinen syksyn kotimainen esikoisromaani! Lifländerin kolmiodraamaa puiva teos on lähtökohdiltaan varsin tavanomainen tarina ja sen kerrontakin tuntuu hyvin traditionaaliselta. Kieli on hallittua ja etenkin alkupuolella liiankin tarkkaa ja selittävää.

Onneksi Lifländer kuitenkin uskaltaa lisätä kierroksia: kirjan edetessä kieli muuttuu, irtoaa kaavoistaan ja vyöryy kohti - näin tapahtuu etenkin niissä luvuissa, joissa äänessä on Helmi - petetty vaimo. Helmi on nainen, joka rakastaa vauhtia ja liikkumista, Volvon ratissa istumista. Kunpa hän olisi päässyt säteilemään kirjassa vielä enemmän; kunpa hän ei olisi ihan niin paljon vain tyytynyt.

Kolme syytä elää on moniääninen ja eri aikatasoilla hyppivä kirja. Se on silti hyvin nopealukuinen - teos veti minut samanlaiseen lukusukkulaan kuin Kristiina Bruunin Kaikki mikä on sinun -esikoinen viime syksynä. Lifländerin teos on lohdullinen ja lämmin, mutta ehkä minun makuuni vähän liiankin kiltti. Tiivistääkin olisi voinut. Kirjassa on joka tapauksessa paljon ajateltavaa, vaikkapa tämä:

"Matka oli ollut ehkä virhe, mutta hän oli tyytyväinen, että oli tehnyt sen. Elämässä ei lopulta ollut kovinkaan monta virhettä, joita hän ei olisi halunnut tehdä, koska niitä oli kaikkein mielenkiintoisinta muistella jälkikäteen." (s. 284)


Malin Kivelä: Muualla
Teos & S&S 2013, Suomennos Laura Jänisniemi, 276 s.


Wow! Tässä on se lomani ravistelevin kirja. Malin Kivelän ensimmäinen suomennettu romaani Muualla (alk. Annanstans) tarttui matkaani puolivahingossa; en tiennyt kirjasta/kirjailijasta juuri mitään etukäteen. Tämä Kivelän kolmas romaani oli kuitenkin ihana löytö, juuri sellaista kirjallisuutta, joka viehättää minua. Juoni häilyy epämääräisenä taustalla, tärkeintä on tunnelma, hetket, kieli joka liikkuu täydellisessä rytmissä.

Kivelä kertoo neljän sukupolven naisten tarinat, siirtyy näppärästi 20-luvulta 90-luvulle, Helsingistä New Yorkiin. Molempien kaupunkien syke on kuvattu upeasti. Kieli lähenee paikoin proosarunoa, hetkittäin saan erittäin vahvoja Monika Fagerholm -viboja (mikä on kiinnostavaa siksikin, että Kivelä kiittää Fagerholmia kirjan kiitoslistassa).

Kirjan rakenne on jännittävä, omaperäinen, rakeinen. Äänen saavat Helga, Vailet ja Nina, mutta yhden sukupolven nainen, Lida - se hurjapäisin, kuumeisin, maailmaan kadonnut - rakentuu vain muiden kertomusten kautta. Kantavina teemoina ovat lähteminen ja jääminen, moottoriteiden kutsu, vapauden kaipuu, levottomuus ja koti. Vaikkapa näin:

"Ihminen jähmettyy muottiin, jähmettyy niin helposti, sulkeutuu. Ei ole yhtään nelikymppistä jonka kasvoilla ei näkyisi merkkejä laiskuuteen perustuvista valinnoista. 
On oltava varuillaan. Koko ajan, koko ajan.
Elämänasenteena epävarmuus.
Siihen me uskomme.
Eikö niin?" (s. 20)

"Mitä enemmän on kotona, sitä enemmän haluaa olla kotona." (s. 213)


Kivelän muut romaanit ovat Australien är också en ö (2002) ja Du eller aldrig (2006). Olisiko tässä hyvä hetki lukea jotain myös ruotsiksi? Vai uskaltaisiko vielä odottaa suomennoksia?


Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Tammi 2010 (1. p. 1967), Suomennos Inkeri Hämäläinen, 112 s.


Meidän taloudessa oli reilu viikko sitten oikein Capote-päivät. Mies luki Kylmäverisesti-romaania (kuulemma alku erinomainen, loppu vähän tympeä) ja minä leijuin Aamiainen Tiffanylla -pienoisromaanin pyörteissä.

Tartuin kirjaan ennen kaikkea siksi, että siinä on aineksia, joita tulen mahdollisesti käyttämään omissa kirjoitustöissäni, joten luin teosta hivenen rajatusta näkökulmasta. Joka tapauksessa pidin Capoten tyylistä, räiskyvästä mutta myös älykkäästä ja surumielisestä Holly Golightlystä, kepeästä dialogista, New Yorkin tuoksuista, synkemmistäkin sävyistä kaiken juhlimisen ja pintaliidon taustalla.

Katsoin myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, joka oli paljon kevytmielisempi ja siirappisempi kuin kirja. Leffan ja kirjan tarinapolut eroavat aika paljonkin ja kirja on ehdottomasti se, joka kouraisee syvemmältä - ja tekee Hollysta kiinnostavan klassikkohahmon.

Tähän teokseen palaan vielä.


Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Otava 2000, 199 s.


Joel Haahtela, ah! Sijoitan hänet jonnekin samoille linjoille sellaisten suosikkikirjailijoideni kanssa kuin Per Petterson, Johan Bargum, Kjell Askildsen ja Helmi Kekkonen. Tiheä ilmaisu, kirkas lause, hiipivä tunnelma. Keskiössä ihmissuhteet - ne hetket, jolloin mietimme, kuka toinen on ja kuka minä?

Tämä Haahtelan toinen romaani kertoo vastavihitystä pariskunnasta, joka muuttaa valkoiseen taloon meren rannalle. Eletään 70-luvun alkua, lahkeet lepattavat ja naapurissa asuu hippejä. Salaperäisiä, kiehtovia, vetäviä hippejä.

Tunnelma on salamyhkäinen ja arvoituksellinen, ehkä jopa pahaenteinen. Ulkoisesti ei tapahdu juuri mitään, mutta sisällä kuohuu. Tällaisen fiiliksen luojana Haahtela on mestari!

Haahtela leikittelee kirjassa paljon seksuaalisuudella ja eroottisella latauksella, mutta onnistuu siinä vain osittain: kirjassa katsellaan ja kosketellaan rintoja mauttoman paljon - tai ehkä vain mauttomasti, en minä tiedä. Se kuitenkin särähti itselleni silmään muuten hienossa teoksessa.



4 kommenttia:

  1. Aamiainen Tiffanylla elokuva on ihana, mutta Truman Capoten tarina on todellakin ihan erilainen kuin elokuva. Toivoisinkin uutta elokuvaversiota, joka olisi aidompi kuvaus, jossa olisi myös sitä Hollyn lapsuutta ja nuoruutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elokuvaa voi tosiaan kuvailla sanalla "ihana", mikä ei taas välttämättä sovi kirjaan. Toivotaan, että uusi leffaversio joskus tuleee! Kiitos kommentistasi, Mai.

      Poista
  2. Haru, eräs saari on ihana! Minä pidin kovasti Kolme syytä elää -teoksesta, se oli täydellinen kirja rauhoittamaan kiireisinä viikkoina, mutta ei se minullekaan vuoden kirjaksi nouse. Hyvä kuitenkin. Lempi herätti minussa samoja ajatuksia - ihanaa, kun kaikkea ei selitetä puhki.

    Haahtelaa pitäisikin lukea lisää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, Haru oli tosiaan ihana kirja <3

      Yritinkin lomallani lukea vähän kepeämpää tekstiä, joten esimerkiksi tuo Kolme syytä elää oli siihen tarpeeseen oikein mainio. Samoin Lempi, vaikka siinä oli tosiaan myös se raaempi puoli.

      Haahtela! Lue, luulen että pitäisit. Itsellänikin tosin vielä monta teosta häneltä lukematta - hänhän on ehtinyt kirjoittaa jo tosi paljon!

      Poista