26. joulukuuta 2015

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat


"Ensin Irina pelästyi. Pelko oli kivi, jonka hän oli vahingossa nielaissut. Sitten hän mietti asiaa öisin isoja lintuja odottaessaan ja peltitorven hiljaista soittoa kuunnellessaan. Pelko vaihtui odotukseen ja se alkoi väreillä heräävästä jännityksestä. Hän ei ollut ajatellut aikaisemmin kaukaista, isoa maailmaa sillä tavalla. Hän oli kuullut siitä ja lukenut siitä, mutta hän ei ollut ajatellut sitä omakseen." (s. 25)

Joulunpyhinä olen uiskennellut paitsi glögissä ja suklaakonvehdeissa, myös Jonathan Franzenin Purity-romaanissa. Päivät ovat olleet venyviä, ikkunoiden takana on ollut pimeys, sade ja myräkkä, jonain lyhyenä hetkenä myös avautuva taivas, ponnistellen esiin puskeva aurinko. Seinien sisällä on ollut kynttilöitä, lämpöä, naurua, pitkälle yöhön venyviä pelejä ja puhetta. Kiire - ei mihinkään.

Ennen joululomille lähtöä luin Asko Sahlbergin pienoisromaanin Irinan kuolemat. Ensimmäinen Sahlbergini, mutta ei varmastikaan viimeinen. Kun palaan takaisin töihin, löydän pukuhuoneeni kaapista kirjat He ja Yhdyntä. Sahlberg veti minulta jalat alta, sai tanssimaan sanojensa rytmissä; niukassa, hiotussa, rajussa. Enkä vain minä tanssi, myös kaikki esineet liikkuvat, elottomat muuttuvat eläviksi:
"Talo oli ryppyinen ja vaivainen. Sen lattiat narisivat, porraslaudat notkuivat ja ovet vääntyilivät kieroon. Kun tuuli, talon suolet kurnivat ja sen vanhat hampaat narskuivat vastakkain ja se räpsytteli vettyneitä silmäluomiaan niin, että ikkunaruudut helisivät." s. 60
Irinan kuolemat kertoo Ruotsiin lähetetystä sotalapsesta. Kyllä, niin se tekee. Mutta mistä? ei ole oikeastaan kovin tärkeä kysymys: olennaista on miten? 

Minä vastaan:

fyysisesti, rujosti, kauniisti, intensiivisesti, aistivoimaisesti. 

Ruumiillisuus löyhkää kirjan sivuilla, kiemurtelee iholle ja ihon läpi. Kaikki tunteet ja ajatukset kuvataan fyysisten reaktioiden kautta: kauhistunut sydän kiipeää kurkkuun, sieltä suuhun ja lopulta se sylkäistään ulos, silmät pullottaen. Sanat, jotka tipahtelevat ihmisten suista, ovat räpiköiviä hämmentyneitä hyönteisiä, ja metsässä piilottelevan miehen selkä liikkuu naidessa "kuin rytmikkäästi tampattu valkoinen matto". 

Sahlbergin kieli on jotain, mikä saa minut täysin veteläksi, huojuvaksi. Näin minäkin haluaisin kirjoittaa. On kirves joka uppoaa lihaan, on veitsi joka työntyy nuoren tytön sisään, on askeleet jotka kuuluvat öisin sen makuukamarin ovelta, jonne niillä ei pitäisi olla mitään asiaa. 

Kuolema on läsnä kaikkialla - sodassa ja sodan ulkopuolella. Tragedia muuttaa muotoaan, mutta ei katoa. Irina on kuitenkin selviytyjä, hänen täytyy olla. Hänen lopullinen kuolemansa tulee vasta sitten, kun hän on itse valmis. Kun hän on valmis hymyilemään sille.

Irinan kuolemat on Runeberg-palkintoehdokas.

_______________________________
Asko Sahlberg: Irinan kuolemat
Like 2015
156 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti