1. huhtikuuta 2018

Australiassa, osa 2: Kuusi kirjaa, jotka ostin


Katukirjasto Sydneyn Bondi Beachilla.

Mitä olisi matka ilman paikallisessa kirjakaupassa vierailua? Ei mitään! 

Kävin Sydneyssä kahdessa eri kirjakaupassa: ensin sympaattisessa Gertrude & Alice -kirjakauppakahvilassa, joka toimii Bondi Beachilla ja myöhemmin The Galeries -ostoskeskuksessa sijaitsevassa Kinokuniyassa, joka on valtavan kokoinen kirjataivas. 

Vietin molemmissa kaupoissa pitkän tovin, kiertelin hyllyjä nautiskellen ja poimin kirjoja syliini. Valikoimat huumaannuttivat! Olisin voinut tuhlata kaikki rahani kirjoihin, mutta valitettavasti tilanne oli tämä: matkalaukussa oli tilaa varsin rajoitetusti.

Mitä siis ostin?

Gertrude & Alice myy sekä käytettyjä että uusia kirjoja. Käytettynä mukaani tarttuivat Margaret Atwoodin Wilderness Tips ja Angela Carterin Love. Uutena ostin Deborah Levyn varhaisen romaanin The Unloved.



Olen näistä ihan pähkinöinä! Deborah Levy on yksi suosikkikirjailijoistani; rakastin hänen mystistä Uiden kotiin -pienoisromaaniaan ja myös absurdin feminististä Hot Milk -romaaniaan. The Unloved on ilmestynyt alunperin jo vuonna 1994; kirjassa Ranskan maaseudulla lomailevien turistien bileet katkeavat, kun yksi heistä murhataan. Epäilen, että kyseessä ei silti ole mikään perinteinen dekkari...

Haastattelin helmikuussa kirjailija Katriina Rannetta Lahden pääkirjastossa ja hän kertoi, että Margaret Atwoodin novellikokelma Wilderness Tips on ollut hänelle erityisen tärkeä ja innoittava kirja. Minulle teos oli täysin vieras, mutta kun törmäsin siihen Gertrude & Alicen hyllyssä, tiesin että minun täytyi ostaa se omaksi. Jo kirjan nimi on ihana!

Angela Carter on kirjailija, johon minun on pitänyt jo pitkään tutustua. Gertrude & Alicen hyllyssä oli pitkä rivi hänen teoksiaan, ja syystä, jota en osaa sen kummemmin selittää, mukaani lähti Love-pienoisromaani (ilm. 1971). Kirja on kolmiodraama, tutkielma ihmismielestä, ihmissuhteista, konflikteista. 




Gertrude & Alicen vierailun jälkeen päätin, että en lähtisi Australiasta ilman australialaista (nyky)kirjallisuutta. Otin siis suunnaksi Kinokuniyan ja siellä homma olikin tehty minulle naurettavan helpoksi: kaupasta löytyi nimittäin erillinen hylly otsikolla "Australian literature"!

...tai no, helpoksi ja helpoksi. Australialainen kirjallisuus alkoi nimittäin vaikuttaa aivan mielettömän kiinnostavalta ja valitseminen oli käydä lähes ylivoimaiseksi. Lopulta ostin nämä kaksi: Georgia Blainin Between a Wolf and a Dog (2016) ja Lisa Gortonin The Life of Houses (2015). Molemmat kirjailijat ovat itselleni täysin vieraita eikä heidän teoksiaan ole suomennettu. Mutta nämä kuulostavat ihan sairaan kiinnostavilta! 

Blainin teos on Sydneyyn sijoittuva yhdenpäivänromaani. Sen päähenkilö Ester on perheterapeutti, jonka omat perhesuhteet ovat kuralla. Takakannen mukaan Blain - joka menehtyi vuonna 2016 - oli tunnettu voimakkaasta proosastaan. Kirjan kansikin on upea!

Lisa Gorton on runoilija; The Life of Houses on hänen ensimmäinen romaaninsa. Se kertoo paitsi perheistä, myös taloista joissa perheet asuvat. Takakannessa luvataan tarkkoja yksityiskohtia ja yllättäviä perspektiivejä - Gortonin tyyliä verrataan Henry Jamesiin ja Patrick Whiteen.




Ja heräteostoksena Kinokuniysta lähti mukaan vielä tämä: Joyce Carol Oatesin esseekokoelma Soul at the White Heat - Inspiration, Obsession, and the Writing Life. Esseissä Oates pohtii kirjoittamista ja kirjailijan elämää ja käy läpi lukuisten kirjailijoiden töitä klassikoista nykykirjallisuuteen. Mitä Oates ajattelee esimerkiksi Doris Lessingin, Julian Barnesin, Zadie Smithin tai Joan Didionin kirjoista? 

***

Mukavaa pääsiäisen jatkoa - minä menen nyt lukemaan!

25. maaliskuuta 2018

Australiassa, osa 1: Kolme kirjaa, jotka luin


Kuvat: Tomi Reunanen


Pinkaisin maaliskuussa reiluksi kahdeksi viikoksi toiselle puolelle maapalloa, Australiaan. Vietin aikaa Sydneyssä, Brisbanessa ja Gold Coastilla. Vaikka näkemistä ja tekemistä oli paljon, raivasin toki aikaa myös lukemiselle! Mukanani oli iPad, jolle olin ladannut Helmet-kirjaston Overdrive-palvelusta kolme englanninkielistä e-kirjaa. 

Ja ah, mitä kirjoja onnistuinkaan valitsemaan matkaseurakseni!


Domenico Starnone: Ties

Italiankielinen alkuteos Lacci (2014)
Englanniksi kääntänyt Jhumpa Lahiri (2017)
144 s.

Italialainen Domenico Starnone on kuuma nimi tänä keväänä myös Suomessa. Hänen romaaninsa Ties on juuri julkaistu nimellä Solmut (WSOY) ja herra saapuu toukokuussa myös Helsinki Litin vieraaksi. Lisämaustetta jo sinänsä kiinnostavaan kirjailijaan tuo se, että hän on Anita Rajan aviomies - eli naisen, jonka oletetaan olevan Elena Ferranten salanimen takana.

Ties-romaanissaan Starnone kuvaa avioliittoa, joka on rapautunut miehen uskottomuuden takia. Aihe on siis sama kuin Ferranten romaanissa Hylkäämisen päivät

Starnonen romaanissa eniten äänessä on mies, Aldo, joka yrittää selittää, miksi oli uskoton, miksi rakastui toiseen - ja miksi tuli takaisin. Aloitusluvun kirjeiden kautta äänen saa myös petetty nainen, Vanda, ja aivan lopuksi - hurjan jännitteen ja juonenkäänteen saattelemana - oman näkemyksensä kertovat myös pariskunnan aikuiset lapset.

Nautin kirjan lukemisesta kovasti. Starnonen kynä on viiltävä, tarkka, älykäs. Hän viipaloi ihmismielen tyylikkäästi leikkuulaudalle; näyttää miten toimivat pelko, kauna, häpeä, katumus, kateus. Rikkonaisen parisuhteen kuvaus on paikoin kuin piinaavasta trilleristä!

Kirjan on kääntänyt italiasta englantiin kirjailija Jhumpa Lahiri. Hän on kirjoittanut kirjaan myös esipuheen, joka on pitkä ja perusteellinen. Lahirin tekstiä oli tietysti nautinto lukea, mutta se olisi toiminut paremmin jälki- kuin esipuheena. Nyt koin, että hänen tulkintansa ohjasi lukemistani vähän liikaakin.

Joka tapauksessa hieno kirja! Ja jos tämä jättää vielä nälkäiseksi, Lahiri on ehtinyt kääntää jo toisenkin Starnonen - uutukaisen nimi on Trick.


Rachel Cusk: Transit

Jonathan Cape 2016
272 s.

Transit on Rachel Cuskin ns. Outline-trilogian toinen osa. Luin ensimmäisen osan eli Outlinen reilu vuosi sitten ja olin haltioissani sen omaperäisyydestä, omaPÄISYYDESTÄ - siitä, miten romaani "ei mistään" voi olla niin loistava (lue lisää täältä).

Transit jatkaa Outlinen linjoilla. Keskushenkilönä on jälleen sama nainen, kirjailija, nimeltään Faye (nimi mainitaan vain kerran). Hän on muuttanut Lontooseen ja remontoi uutta asuntoaan.

Outlinessa Faye oli lähinnä vain alusta muiden ihmisten tarinoille: kuuntelija, ylöskirjaaja. Transitissa hän saa mielestäni isomman roolin: hänen ajatuksiaan ja kokemuksiaan avataan hieman enemmän; hänen minäkertojan äänensä on vahvempi kuin Outlinessa. Silti Transitin rakenne ja idea on sama kuin Outlinessa: jokaisessa luvussa nainen tapaa eri ihmisen tai ihmisiä - tyyppejä, jotka eivät yleensä liity millään tavoin toisiinsa. Faye keskustelee heidän kanssaan, tarkkailee heitä, poimii talteen oleelliset ajatukset, asennot, olemukset.

Koen tekeväni tälle loistavalle kirjalle hallaa kirjoittaessani siitä näin lyhyesti. Olen puolen tunnin ajan yrittänyt tiivistää Transitin olemuksen, ytimen, mutta en kykene siihen, en ainakaan tänään. Minua kirjassa puhutteli ehkä kaikkein eniten uuden suunnan etsimisen teema, muutoksen teema. Ja itsensä löytämisen teema, hyväksyminen, tajuaminen:

"There had been a time, he went on, when the prospect of spending an evening alone would have terrified him, would actually have seemed so intimidating that he would have gone anywhere and done anything just to avoid it. But now he found that he`d just as soon be on his own."

Odotan Cuskin trilogian kolmatta osaa malttamattomana: sen nimi on ilmeisesti Kudos ja sen pitäisi ilmestyä kesäkuussa 2018. Eli pian!


Claire Messud: The Woman Upstairs

Vintage Books 2013
272 s.

Amerikkalaisen Claire Messudin nimi on tunkeutunut tietoisuuteeni niin tiheästi viime aikoina, että päätin ottaa selvää, mistä on kysymys. Messud on julkaissut seitsemän romaania, joista tämä lukemani The Woman Upstairs on toiseksi tuorein.

Luen kirjan ensimmäiset lauseet ja olen heti koukussa. Tällä tavalla:

"How angry am I? You don`t want to know. Nobody wants to know about that. 
I`m a good girl, I`m a nice girl, I`m a straight-A, strait-laced, good daughter, good career girl, and I never stole anybody`s boyfriend and I never ran out on a girlfriend, and I put up with my parents` shit and my brother`s shit, and I`m not a girl anyhow, I`m over forty fucking years old, and - - It was supposed to say "Great Artist" on my tombstone, but if I died right now it would say "such a good teacher/daughter/friend" instead; and what I really want to shout, and want in big letters on that grave, too, is FUCK YOU ALL."

Sillä lailla. Aivan mahtavaa. Niin vapauttavaa. Me kaikki kiltit kympin tytöt nostamme kädet pystyyn ja huudamme: Fuck you all!

Messudin romaanin päähenkilö on 42-vuotias Nora Eldridge, joka on haaveillut taiteilijan urasta, mutta on muiden asettamien odotusten paineessa päätynyt alakoulun opettajaksi; hiljaiseksi ja näkymättömäksi "yläkerran naiseksi". Ja se paitsi surettaa myös suututtaa Noraa! Kun hän sattumalta tutustuu menestyvään taiteilijanaiseen Sirena Shahidiin ja tämän perheeseen, Nora uskoo onnensa viimein kääntyneen; ystävyys syvenee, luovuus kukkii, elämä hymyilee.

Mutta miten Noran lopulta käy?

Luin tätä kirjaa hyvin intensiivisesti, liikutuin, toivoin, eläydyin. Henkilöt tulivat lähelle, tuntuivat kuin oman elämän palasilta. Nautin myös siitä, miten avoimen feministinen Messud on: on hyvin oleellista, että taiteilijuudesta haaveillut mutta siitä luopunut Nora on nimenomaan nainen. 

The Woman Upstairs teki minuun ison vaikutuksen ja aion ehdottomasti lukea Messudia lisää. Lukulistallani on ainakin hänen uusin romaaninsa The Burning Girl (2017) sekä vuonna 2006 ilmestynyt romaani The Emperor`s Children, joka oli myös Man Booker -palkinnon pitkällä listalla.



26. helmikuuta 2018

Kittanoita: Kaksi rumaa uutuutta



*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista


Otsikossa lukee sana ruma. Mutta se ei ole nyt moite, ainoastaan toteamus, kuvaus. Sillä näissä kahdessa kirjassa ei ole kauneutta, ei hyvyyttä. Ne kertovat ihmisen julmuudesta, pahuudesta, itsekkyydestä, pienuudesta. Rumuudesta. Ne ovat keskenään täysin erilaiset, mutta silti ne sopivat saman otsikon alle.


Han Kang: Ihmisen teot

Engl. Human Acts (2016), koreankielinen alkuteos 2014
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2018
231 s.

Han Kangin Booker-palkittu Vegetaristi nököttää yhä hyllyssäni lukemattomana, mutta jostain syystä tähän juuri suomennettuun Ihmisen teot -romaaniin tartuin heti. Nyt, jälkeenpäin, luulen että Vegetaristi olisi ollut kuitenkin enemmän minun kirjani.

Ihmisen teot kertoo väkivaltaisesta kansannoususta eteläkorealaisessa Gwangjun kaupungissa vuonna 1980. Kirja pohjautuu siis todellisiin tapahtumiin - tapahtumiin, joista itselläni ei ollut pienintä haisuakaan ennen tätä kirjaa. Ylipäätään haisuni Etelä-Koreasta on minimaalinen. Siksi kai oli hyvä, että luin tämän. Opin jotain, sain tietää. Sellaistakin kaunokirjallisuus voi olla. 

Hetkeäkään en silti lukemisesta nauttinut. Han kirjoittaa toteavasti, dokumentinomaisesti. Hän ei kaihda kauhua eikä rumuutta: kirja on täynnä eritteitä, mädäntyneen ruumiin hajua, julmaa väkivaltaa ja piittaamattomuutta. Han nostaa tarjottimelle ihmisen pahuuden: sen mitä me kykenemme toisillemme - ja myös itsellemme - tekemään.

Kirjan kertojaratkaisut ovat kiinnostavia. Vain kahdessa ensimmäisessä luvussa ollaan oikeasti vuodessa 1980, kansannousun puhkeamisen ytimessä. Siellä ääneen pääsee muun muassa sotilaiden tappaman nuoren pojan sielu. Myöhemmät luvut ovat eri ihmisten muisteloita ja aivan viimeinen luku kertoo kirjailijasta, joka palaa Gwangjuun ja päättää kirjoittaa kansannoususta kirjan. Hän muistuttaa - tietysti - hyvin paljon Han Kangia itseään.


Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Alk. Århundradets kärlekskrig (2016)
Suom. Jaana Nikula
Into 2018
173 s.

Tämä oli minulle yksi kevään odotetuimmista kirjoista! Pohjoismaisen kirjallisuuden professori, feministi Ebba Witt-Brattström omistaa kirjansa Märta Tikkaselle (ja myös August Strindbergille); Witt-Brattströmin teos on keskustelukumppani Tikkasen upealle Vuosisadan rakkaustarinalle, se on päivitetty versio piinallisesta avioliitosta, tilasta johon kaksi ihmistä on liian paljon. Ja myös erosta - vääjäämättä lähestyvästä erosta.

Yllätyin, että myös Witt-Brattsrömin kirja on ladottu "runon muotoon". Kustantamo kutsuu teosta näkökulmaromaaniksi, mutta minä voisin sanoa sitä vaikkapa runonäytelmäksi. Näkökulmat tuodaan esiin näin: 

Mies sanoi: - -
Nainen sanoi: - -
Nainen kysyi: - -
Mies sanoi: - -

Läpi kirjan nämä kaksi ihmistä, jotka ovat olleet aviossa yli 30 vuotta, käyvät vuoropuhelua. Eivät välttämättä niin, että aina kuuntelisivat saati ymmärtäisivät toisiaan, mutta yhtä kaikki. Puhetta on paljon ja useimmiten se on rumaa. Rakkaus, jota on ehkä joskus ollut (en ole tästäkään ihan varma), on muuttunut sodaksi, kisaksi, kamppailuksi. Jatkuvaksi valtataisteluksi. Toisen haukkumiseksi, alistamiseksi, vähättelyksi.

Mutta siinä missä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina sai minut tunteiden valtaan - vihan, surun, myötätunnon - Vuosisadan rakkaussota jättää minut lopulta melko kylmäksi. En asetu järkkymättömästi naisen enkä miehen puolelle, huomaan lähinnä ärtyväni molemmista. 

Tämä ei silti tarkoita, että kirja olisi huono tai epäonnistunut. Itse asiasssa päinvastoin: Witt-Brattström onnistuu kuvaamaan pirun tarkasti sitä, mihin jämähtäminen vanhakantaisiin sukupuolirooleihin johtaa. Kukaan ei ole sellaisessa asetelmassa tyytyväinen, ei onnellinen. Eikä miellyttävä. Ei enää. Ei nyt, kun naiset eivät yksinkertaisesti suostu jäämään kynnysmatoiksi, eivät pelkäksi miehen elämän auringoksi ja lämmöksi.

22. helmikuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa




Jo nyt, helmikuussa, minulla on sellainen kutina, että vuodesta 2018 tulee hieno esikoisromaanivuosi. Tammikuussa minua ihastutti Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa ja nyt olen hämillisen hullaantunut Elin Willowsin esikoisesta Sisämaa.

Käytän sanaa hämillinen, sillä olen hieman ihmeissäni, miten kovasti Sisämaasta tykkäsinkin, vaikka aluksi olin, että en tykkää tästä yhtään. Willows on salakavalan taitava: näennäisesti kirjassa ei oikein tapahdu tai OLE mitään, mutta luku luvulta juuri se - kaiken mitäänsanomattomuus ja arkisuus - tekee Sisämaasta hienon, kiinnostavan, vaikuttavan lukukokemuksen.

Minäkertoja on nuori (parikymppinen?) nainen, joka muuttaa Pohjois-Ruotsiin, kauas kaikesta, yli tuhannen kilometrin päähän omalta kotiseudultaan. Pieneen kylään, kylmyyteen, ihmettelevien katseiden alle. 

Hän muuttaa, koska on rakastunut.

Mutta rakkaus loppuu jo muuttokuormaa kannettaessa. 

Ja silti nainen jää.

Hän jää katseiden alle. Kummastuneiden kysymysten tulvaan. Ulkopuolisuuden kehään.

Koska: ei ole mitään paluuta. Olen tehnyt valintani ja elän sen kanssa seuraavaan valintaan saakka. Ja mihinkään sellaiseen en ole vielä valmis. (s. 11)

***

Sisämaata lukiessani minusta tuntuu kuin Willows tunkisi minut isoon mustaan roskasäkkiin ja heiluttelisi ja ravistelisi säkkiä rajusti, sinne tänne. Olen pyörällä päästäni, vähän kolhuillakin. On kesä, on talvi, sitten taas kesä ja kevät, jota ei ole näillä leveysasteilla oikeastaan ollenkaan, ja sitten taas talvi ja syksy ja kesä. Saman luvunkin sisällä vuodenajat voivat vaihdella. 

Jossain vaiheessa luovutan, annan olla: päästän irti loogisuuden vaatimuksistani, halusta ymmärtää kronologiaa, tarpeesta tietää kuinka monta vuotta tässä kuluu; mikä asia tapahtuu minkäkin jälkeen.

Elämä kulkee. Hiljalleen, mutta varmasti se kulkee. Järjestyksellä ei ole mitään merkitystä. Eikä ehkä silläkään, kulkeeko elämä eteen- vai taaksepäin.

***

Nakuttavalla lauseella Willows kierittää minut lämpöiseen karhuntaljaan. Lyhyillä luvuilla hän raottaa minulle pikkukylän mentaliteettia, sitä millaista on tulla sinne muualta, yrittää sopeutua ja olla silti aina, ikuisesti, ulkopuolinen. Ja kun sanon raottaa, tarkoitan juuri sitä: Sisämaa on tilannekuvia, pieniä hetkiä, salamanvälähdyksiä. Juuri kun jotain on kehittymässä, katseemme käännetään muualle: uuteen päivään, uuteen vuodenaikaan. Ja samaan aikaan toisto, rutiini - se, miten kaikki kerrostuu, uusintuu, pyörii paikallaan. Juuri tämä - välillä unettavaksikin äityvä toisto - on Willowsin käsissä saamarin toimiva tyyli- ja tehokeino.

Pienen, sisäänpäin kääntyneen kylän tunnelma tulee iholle, nostaa sen väriseville näpyille. Pieneltä paikkakunnalta itsekin ponnistaneena tunnistan tämän kaiken, ahdistun ja huvitun. Ja vähän, oudolla tavalla, yhä myös: ylpistyn.

"Monien tuntema ylpeys tästä paikasta on kaksijakoista. Ehkä vähän niin kuin omaan sisarukseen liittyvät tunteet. Itse voi mollata paikkaa, mutta jos joku ulkopuolinen puhuu siitä pahaa, ylpeys nousee esiin. Silloin on tärkeätä olla kotoisin täältä." (s. 149)

***

Instagramissa Sivumennen-podcast kuvailee Sisämaata "hallituksi ja riisutuksi kuvaukseksi masennuksesta". Ahaaa, ajattelen. Niinkö? Olen juuri lukenut Sisämaan, enkä ollenkaan tajunnut, että minäkertoja olisi masentunut. Luinko huonosti? Väärin? 

Toki minäkertojan elämänvaihe on takkuinen. Hän kulkee rutiinilla päivästä toiseen, ei omaa tavoitteita eikä suunnitelmia, on monella tavalla saamaton ja jää usein mieluummin yksin kotiin syömään karkkia kuin lähtee ihmisten ilmoille. Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet piinaavat häntä, mutta ehkä hän myös jotenkin nauttii niistä? Ehkä? Miksi ei voisi nauttia? 

Minulle minäkertoja näyttäytyy - kaikesta huolimatta - tasapainoisena tyyppinä, joka ryhtyy hitaasti mutta varmasti rakentamaan omaa elämäänsä, testaa, kokeilee ja ihmettelee - ja antaa itselleen myös luvan olla, pysyä paikallaan ja jumissa. 

Koska niin, sellaistakin elämä voi välillä olla: jumissa. Ja silti, silloinkin, se voi olla jotenkin tärkeää, ihanaakin.

Loppuun vielä tämä huomio: Sisämaa on myös kaunis, minimalistinen kuvaus sopuisasta erosta. Siitä, miten hiljalleen tunteet viilenevät ja toista ei enää ajattele niin usein. Ja niin on oikein hyvä. 


____________________________
Elin Willows: Sisämaa
Alk. Inlandet (2018)
Suom. Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2018
191 s.

18. helmikuuta 2018

Päivän sitaatti


I’m interested in the forms of literature. I’m interested in structure. 
I’m interested in sentences, whether they’re simple sentences, declarative sentences, whether they’re complex or compound. 
I’m interested in the way punctuation is used. 
If I’m writing poetry or reading poetry, I’m interested in the white space. 


- Joyce Carol Oates Literary Hubissa



31. tammikuuta 2018

Klassikkohaaste, osa 6. Doris Lessing: Kultainen muistikirja




Jo klassikoksi muodostunut kirjabloggaajien klassikkohaaste on jälleen täällä! Tällä kertaa haastetta emännöi Kirjapöllön huhuiluja -blogin Heidi.

Minun valintani tämän kierroksen klassikoksi oli Doris Lessingin (1919-2013) Kultainen muistikirja – romaani, josta Lessing on ehkä kaikkein tunnetuin. The Golden Notebook ilmestyi vuonna 1962 ja se saatiin suomeksi kiitettävän ripeästi: WSOY julkaisi Eva Siikarlan suomennoksen vuonna 1968.

Kultainen muistikirja on ollut lukulistallani pitkään. Omassa hyllyssänikin kirja on ollut jo vuosia. Olen aloittanut sen lukemisen kerran aiemmin, mutta silloin en tainnut päästä ensimmäistä lukua pidemmälle. Nyt yksinkertaisesti PÄÄTIN lukea kirjan loppuun asti. 

Mitä tästä kuukauden (!) kestäneestä projektista jäi käteen?



Rakenne, joka huojahtelee


Kultainen muistikirja on jokseenkin jännittävä rakennelma. Sisällysluetteloa katsomalla kaikki näyttää perin simppeliltä: Vapaita naisia -nimiset luvut vuorottelevat Muistikirjat-nimisten lukujen kanssa. Lukiessa homma kuitenkin muuttuu sekavammaksi, pirstoutuu ja pinoutuu. 

Vapaita naisia -luvuissa eletään Lontoossa 1950-luvun lopulla. Keskiössä on kirjailija Anna Wulf sekä hänen ystävänsä Molly. Tämä on siis "nykyhetken" aikataso. Muistikirjat-luvut ovat puolestaan otteita Annan muistikirjoista, joissa hypitään sinne tänne, faktasta fiktioon, muistoista märehtimiseen. 

Koska Anna kokee sodanjälkeisen maailman jotenkin hahmottomana, vaikeaselkoisena, pirstaloituneena, hän jakaa myös muistikirjansa moneen osaan: yrittää ehkä sillä tavalla saada jotain järjestystä elämäänsä, ajatuksiinsa. 

  • Mustassa muistikirjassa Anna kirjoittaa kokemuksistaan Afrikassa sekä omasta kirjailijuudestaan 
  • Punaisessa muistikirjassa Anna pohtii politiikkaa (hän on ollut kommunisti, mutta irtautuu puolueesta hiljalleen)
  • Keltaisessa muistikirjassa Anna kirjoittaa fiktiivistä tarinaa omasta rakkauselämästään
  • Sininen muistikirja on ns. päiväkirja, johon Anna pyrkii kirjaamaan arkiset asiat siten kuin ne todella tapahtuivat

Lopulta tämäkin jako on toivoton: kaikki kuitenkin sekoittuu ja rönsyää. Esimerkiksi politiikan lonkerot ulottuvat jokaisen muistikirjan sivuille. Fiktio ei pysy fiktiona eikä fakta faktana.



Kirjoittamisen tuska ja tukos


Kultaisen muistikirjan yksi tärkeimmistä teemoista on kirjoittaminen. Anna Wulfin esikoisromaani Sotarintamat on ollut menestys, jonka myyntituloilla Anna yhä elelee. Hän ei pysty kirjoittamaan lisää: ainut, mihin hän kykenee, on muistikirjojen täyttäminen. 

Anna kuitenkin suunnittelee kirjoittamista. Hän on mieleltään kirjoittaja, se on hänen tapansa pohtia maailmaa ja ihmisiä. 

Muistikirjoihin tallentuu ideoita novelleihin, lyhyisiin romaaneihin. Ja kirjoittamalla Ellasta - eli fiktiivisestä hahmosta, joka on hän itse - Anna tarkastelee omaa toimintaansa, omia heikkouksiaan, omaa miellyttämisen haluaan, omaa naiiviuttaan. Keltainen muistikirja on kuin romaani romaanin sisällä, ja myös eräänlainen metaromaani: välillä Anna kommentoi kirjoittamistaan, miettii miten tarina seuraavaksi voisi edetä. 


Kuva: Flickr, by Garoa (https://www.flickr.com/photos/egaroa/12860543515)


Häh, feminismi?


Lessing voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007. Nobel-akatemia nimitti Kultaista muistikirjaa feministisen liikkeen pioneerityöksi ja kiitteli Lessingiä naisten tuntojen ja seksuaalisuuden kuvaajana.

Itsekin lähdin lukemaan kirjaa "feministisenä raamattuna", vaikka tiesin jo ennakkoon, että Lessing itse ei ole halunnut feministin viittaa harteilleen ja että tulkinta Kultaisen muistikirjan feministisyydestä on ylipäätään melko mustavalkoinen.

Googletellessani Lessingiä löysin paitsi videon, jossa hän toteaa tympääntyneenä "Oh christ" kuullessaan voittaneensa Nobelin, myös debatin vuodelta 2001, jolloin Lessing kritisoi Edinburghin kirjallisuusfestareilla feminismiä miesten kyykyttämisestä. Jeanette Wintersonin napakan vastakolumnin voi yhä lukea Guardianin sivuilta.

No mutta, siis.

Kultaisen muistikirjan lähtökohta on kiinnostava ja feministisestikin otollinen. Päähenkilö Anna ja hänen ystävänsä Molly ovat "vapaita naisia". He ovat eronneita, itsenäisiä, pärjääviä. Ja he ovat varsin näpsäköitä piikitellessään Mollyn ärsyttävää ex-miestä Richardia, joka pettää nykyistä vaimoaan Marionia yhä nuorempien sihteerien kanssa, mutta haluaa silti vaimonsa pysyvän kotona, hoitavan ja silittävän (niin miehen kuin kodinkin).

Anna ja Molly halveksivat Richardin käyttäytymistä, mutta silti Annakin ajautuu suhteeseen miehen kanssa, joka on naimisissa. Ja läpi kirjan naisia kalvaa ikävä ja kaipaus, tarve miellyttää ja antautua, halu saada itselleen "todellinen mies" - mitä helvettiä sekin sitten tarkoittaa. Raastavassa kohtauksessa Anna valmistautuu koko päivän kokkaamaan Michaelille, aikatauluttaa kiireisen elämänsä heti uudelleen, kun mies aamulla sivulauseessa lupaa tulla illalla syömään. Ja sitten, tietenkin:

"Puhelin soi, ja se on Michael. – Anna, suo anteeksi, mutta en voikaan tulla tänä iltana. Sanon, ettei se tee mitään. Hän sanoo: – Soitan sinulle huomenna, tai parin päivän päästä. Hyvää yötä, Anna. Hän lisää sanoja etsien: – Olen pahoillani, jos laitoit ruokaa erityisesti minulle." (s. 327)

Ja myös tämä: Anna tuntee katkeruutta siitä, että hänen "täytyy kuluttaa niin suuri osa ajasta huolehtimalla pikkuasioista" ja silti hän tekee niin. Koska hän on nainen, siksi kai. Hän herää kahta tuntia aiemmin kuin Michael, jotta ehtii hoitamaan näitä "pikkuasioita", kuten lapsen kouluun laittaminen ja aamiaisen tekeminen Michaelille. Ja kun Michael hyvin nukkuneena viimein herää ja sanoo:

"– Voi Anna, sinä olet aina niin pätevä ja käytännöllinen aamuisin", sekä lukijan että Annan päässä räjähtää. Koska, kuten Anna sanoo: "juuri pätevyyteni ja käytännöllisyyteni sallii hänen olla kaksi tuntia kauemmin sängyssä".

Eli kyllä, Lessing käsittelee Kultaisessa muistikirjassa paljonkin sukupuolirooleja ja asemia, mihin naiset ja miehet (etenkin) parisuhteissa ajautuvat. Näkökulma on se, että tässä pelissä naiset häviävät: naiset ovat antautujia, miellyttäjiä - kerta toisensa jälkeen he silittävän paskamaisesti käyttäytyneen miehen poskea, nielevät tyytymättömyytensä. Kuten Molly kysyy:

"Millaisia hulluja me olemme, aina vain, ikuisesti, emmekä koskaan opi, ja tiedän aivan hyvin, että seuraavan kerran kun tällaista tapahtuu olen aivan yhtä tyhmä." (s. 447)

Termi "vapaa nainen" alkaa kuulostaa itse asiassa ivalta. Sillä eivät nämä naiset ole vapaita eikä heidän osansa ole autuas. Toisteisesti Lessing kirjoittaa tilanteista, joissa naimisissa oleva mies hakee pientä piristystä yksinelävältä naiselta, mutta palaa sitten vaimonsa luo, koska "vaimoni on maailman paras vaimo". Vapaa nainen jää aina nuolemaan näppejään, ja usein vihan valtaan.

Se, mikä minua tässä kaikessa ärsytti, oli asetelman jäykkyys. Jonkinlainen luovuttaminen. Aivan kuin Lessingin sanoma olisi: tällaisia naiset nyt ovat - ne kaikkein älykkäimmätkin - tunteellisia, miellyttämishaluisia, tahdottomia. Ja miehet, ne nyt vaan ovat miehiä: kovia, itsekkäitä ja huomionhakuisia.

Erica Jongin romaanissa Lennä, uneksi (ilm. 1973, suom. 1976) päähenkilö Isadora Wing lyttää usean muun naiskirjailijan mukana myös Lessingin yrittäessään löytää romaaneista naishahmoja, jotka olisivat oikeasti, todella, vapaita - vapaita miehistä, vapaita miellyttämisestä (s. 106). Isadoran mielestä on uskomatonta, että Anna/Ella ei pysty saamaan orgasmia, jos ei rakasta ko. miestä. Olen piirrellyt samaan kohtaan lukuisia kysymysmerkkejä: miksi Lessing on kirjoittanut naissankaristaan näin daijun, näin saamattoman?

Mutta sitten: yksi huomio, josta ilahduin. Kultainen muistikirja keskustelee mainiosti tänä päivänä puhuttavan #metoo-kampanjan kanssa. Lessing käsittelee kirjassaan paljon naisten kokemaa seksuaalista häirintää, "läpänheittoa", vähättelyä, erilaisia valtapelejä. Erityisen voimakkaasti mieleeni jäi kohtaus, jossa Anna matkustaa metrolla ja tuntematon mies alkaa tuijottaa (mies kuvittelee kasvoni alleen, Anna ajattelee), hivuttautua lähemmäksi ja lopulta seurata Annaa kadulla. Kohtaus on intensiivinen, ahdistava. 



Ihmismieli ja ihmisen käytös


Kultainen muistikirja on ennen muuta psykologinen teos. Sen ihmiskuvaus on äärimmäisen tarkkaa, ja oikeastaan koko kirjan pointtina on pohtia sitä, miksi ihminen käyttäytyy siten kuin hän käyttäytyy. Lessing kirjoittaa moraalista, tekopyhyydestä, itsekkyydestä, epärehellisyydestä. Mollyn jo aikuinen poika Tommy toteaa:

"Kaikki parhaat ihmiset voivat olla hyviä yhdelle muulle ihmiselle tai perheelleen. Mutta sekin on itsekkyyttä; ei se merkitse että on hyvä. Emme ole yhtään sen parempia kuin eläimet, me vain teeskentelemme olevamme. Emme oikeastaan välitä toisistamme lainkaan." (s. 247)

Yhdeksi suosikkihahmokseni nousi lopulta Richardin vaimo Marion, joka vuosien ja vuosien tyytymisen jälkeen viimein herää, löytää rohkeuden, lopettaa (ainakin Richardin) miellyttämisen:

"Ajattelin: olen ollut hänen kanssaan naimisissa vuosikausia ja koko sen ajan olen ollut täysin uppoutunut häneen. Naisethan ovat, eivätkö olekin? En ole ajatellut mitään muuta. Olen itkenyt itseni uneen ilta illan jälkeen vuosikausia. Ja olen järjestänyt kohtauksia ja ollut typerä ja onneton ja... Minkä vuoksi? - - Sillä eihän hän ole mitään, vai kuinka? Hän ei ole edes kovin hauskannäköinen. - - Ajattelin: hyvä luoja, tuon olennon takia olen pilannut elämäni." (s. 355)

Kirjan loppupuolella, sinisessä muistikirjassa, Annan mieli alkaa hajoilla. Hän on ajautunut rakkausjuttuun ("tuo sana on niin teennäinen ja huoleton!") amerikkalaisen miehen kanssa, joka pyörittää myös muita naisia. Anna rakastuu ja kärsii, tulee sairaaksi, mustasukkaiseksi. Hän elää yhä enemmän unimaailmassa eikä saa oikein mitään aikaiseksi.

Tämä osuus hiersi minua - osittain siksi, että unet tympäisevät minua aina kirjoissa ja osittain siksi, että olisin halunnut tavata voimakkaamman Annan. Annan, joka olisi viheltänyt pelin aiemmin poikki.

Kirjan viimeinen luku kuitenkin yllättää ja antaakin (ehkä?) minulle sen Annan, josta oikeastaan koko kirjan ajan haaveilin. Fakta ja fiktio ovat sekoittuneet, en tiedä varmasti, mikä on totta.



***

Olen kirjoittanut jo pitkästi. Ja silti huomaan, että mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan lukukokemustani. Kuten Anna, myös minä koen nyt, että kieli tahtoo hajota. Että kieli on liian vähän. Tai ainakin tämä tila ja tämä foorumi on liian vähän. Kultainen muistikirja on teemoiltaan ja psykologisilta ulottuvuuksiltaan niin massiivinen, että tunnen blogatessa pelkkää riittämättömyyttä. Olen joutunut jättämään niin paljon pois. 

Jos minulta nyt kysyttäisiin, pidinkö Kultaisesta muistikirjasta, en osaisi vastata. Jos minulta sen sijaan kysyttäisiin, suosittelenko Kultaisen muistikirjan lukemista, vastaisin: Ehdottomasti.


***

PS. Aiemmat klassikkopostaukseni:

__________________________________
Doris Lessing: Kultainen muistikirja
Alk. The Golden Notebook (1962)
Suom. Eva Siikarla
WSOY 1968
587 s.


27. tammikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa



Uusi kirjavuosi on alkanut! Kevään uutuuskirjoja ilmestyy nyt vauhdilla ja omakin pinoni on jo huojumaan päin. Ensimmäisenä vedin kasasta Anna-Liisa Ahokummun ylväästi nimetyn esikoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa - ja luin sen lopulta intensiivisesti yhden vuorokauden aikana.

Olin ehtinyt kuulla Ahokummun tiiviistä romaanista jo paljon hyvää ja viimeistään vertaukset Joel Haahtelaan nostivat tuntosarveni ojoon. 

Ja kyllä, kyllä.

Ahokummun tekstissä hengittää haahtelamainen tunnelma: kiireetön, hetkessä oleva, tilassa oleva, jokin surumielisyys, vakavuus, otteen lipsuminen, jonkin etsiminen.

Aivan alussa, ensimmäisessä luvussa (eli ensimmäisessä sinfoniassa), ajattelin että en jaksa tätä taas. Pohjoista Suomea, jatkosotaa, luvatonta rakkautta, maanpetosta ja siveysrikosta. Mutta onneksi jatkoin eteenpäin, toiseen sinfoniaan ja etenkin kolmanteen sinfoniaan, jossa päähenkilömme Max Halma kirjoittaa päiväkirjamaisia muistiinpanoja vuosina 1982-1983. 

Maxin lause on arkinen, käytännönläheinen. Sellaisesta olen pitänyt aina. Ja pidän nyt. Max on perhostutkija ja merkinnöissään hän yrittää selvittää, mikä on se perhonen, jonka hän löysi äitinsä makuuhuoneesta tämän hautajaispäivänä. Onko Max saanut käsiinsä kokonaan uuden lajin? Onko hän uransa läpimurron kynnyksellä?

Pikku hiljaa perhosselvityksiin sekoittuu yhä enemmän Maxin halu löytää saksalainen isänsä, jota hän ei ole koskaan tavannut. Haahtelamaiseen tapaan Ahokumpu kuljettaa Maxia arkistoihin, vieraisiin taloihin, vieraiden ihmisten juttusille. Yksi polku vie yhteen suuntaan, toinen toiseen. Lopulta Max löytää itsensä Hampurista, pianokonsertista. Siellä Viktor Stanislaus soittaa - viimeisen kerran - kolmentoista sinfonian sarjan.

Ahokumpu vaihtelee tekstin intensiteettiä taitavasti. Hän osaa viipyä hetkissä, kuvailla tiloja ja tunnelmia täysin kiireettömästi, nauttien - antaen lukijan nauttia. Ja sitten, kun aika on sopiva, Ahokumpu tiivistää tahtia: näin käy juuri hienossa kymmenes sinfonia -luvussa, jossa Viktor Stanislauksen konsertin eteneminen ja musiikki kietoutuvat Maxin ajatuksiin, yhä kiivaampina juokseviin muistoihin ja mietteisiin.

Myös dialogi ja siihen liittyvä ohitsepuhuminen on kirjoitettu herkullisesti.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa koostuu paitsi suorasta kerronnasta ja päiväkirjamerkinnöistä,  myös kirjeistä, kuvista ja lehtiartikkeleista. Erilaiset tekstityypit sulautuvat toisiinsa jopa hämmentävän hyvin: yleensä tällainen fragmentaarisuus pomppaa enemmän silmille, mutta Ahokumpu on kutonut osuudet sulavaksi kokonaisuudeksi.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on helmi. Hieno esikoisteos. Upea aloitus kirjakeväälle. Jään seuraamaan mielenkiinnolla Ahokummun kirjailijanuraa.

___________________________________________
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 s.