16. lokakuuta 2017

Tärpit Helsingin Kirjamessuille 2017


Helsingin Kirjamessut tulevat taas! Messut järjestetään 26.-29.10. Messukeskuksessa. Itse aion osallistua messuille näillä näkymin vain perjantaina, joten keskityn tärpeissänikin perjantain ohjelmaan. Jutun lopussa kuitenkin yksi supertärppi muillekin päiville!


Perjantai 27.10.

Klo 11.00-11.30 Kirjailijana 80-luvulta nykypäivään (Aleksis Kivi -lava)
Rosa Liksom ja Kjell Westö pohtivat, miten kirjailijan työ (ja maailma siinä mukana) on muuttunut heidän 80-luvulla alkaneen kirjailijanuransa aikana. Odotan Rosan naurua! Odotan kun he nauravat yhdessä! 

Klo 11.30-12.00 Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet (Minna Canth -lava)
Marjo Heiskanen kertoo uudesta romaanistaan. Se oli huippuhyvä, lue täältä

Klo 12.30-13.00 Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Mika Waltari -lava)
Selja Ahava kertoo uudesta romaanistaan. Sekin oli huippuhyvä - en vain ole ehtinyt blogata! Ahavaa haastattalee Sivumennen-podcastistakin tuttu ihana Jonna Tapanainen.

Klo 13.00-13.30 Virginia Woolf: Päiväkirjat 1-5 (Mika Waltari -lava)
Ville-Juhani Sutinen on kääntänyt Virginia Woolfin päiväkirjat, yhteensä lähes 2000 sivua. Kiitän ja kumarran! Sutinen kertoo, miltä tuntui upota Woolfin sielunmaisemaan viideksi vuodeksi.

Klo 14.00-14.30 Marianna Kurtto: Tristania (Mika Waltari -lava)
Luin ihan just Marianna Kurton esikoisromaanin Tristania, ja sanonpahan vaan, että olipas hieno. Yksi tämän vuoden hienoimpia. Haluan ehdottomasti mennä kuuntelemaan, kun Kurtto kertoo kirjansa synnystä.

Klo 14.30-15.00 Miten rakentaa omannäköinen elämä? (Katri Vala -lava)
Päivä on hyvä päättää siihen, että pohdiskelee itseään ja sitä, millaista elämää tässä nyt sitten haluaisikaan elellä. Pohdintoja vauhdittavat Hidasta elämää -sivuston kirjailijat Noora Lintukangas, Susanna Erätuli ja Katri Syvärinen.


Jos menisin messuille torstaina,  tsekkaisin ainakin tämän:


Klo 14.00-14.30 Iltasatuja kapinallisille tytöille (Magia-lava)
Elena Favillin ja Francesca Cavallon hittiteos Good Night Stories for Rebel Girls on saatu nyt myös suomeksi! Kiitos Kustantamo S&S! Koko Hubara, Mirjam Ilvas ja Ilmi Villacis keskustelevat kirjasta, satujen roolimalleista ja siitä, millainen vastuu kirja-alalla on sukupuoliroolien esittämisestä lastenkirjoissa. Superkiinnostavaa!


Jos menisin messuille lauantaina, tsekkaisin ainakin tämän:


Klo 12.30-13.00 Yhdessä virkkeessä koko elämä (Aino-lava)
Johan Bargum ja Pertti Lassila pohtivat, miten tiivistää yhteen virkkeeseen kokonainen elämä. Voi ah! Onko olemassa tärkeämpää kysymystä kuin tämä?


Jos menisin messuille sunnuntaina, tsekkaisin ainakin tämän: 


Klo 15.00-16.00 HS esikoiset lavalla (Aleksis Kivi -lava)
Klassikko! HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit nousevat lavalle toimittajien tentattavaksi. Tämä on ollut joka vuosi sympaattinen, hieno tilaisuus. 

Vuoden 2016 HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit messulavalla. Palkinnon voitti lopulta Hanna Weseliuksen (toinen oikealta) Alma!

28. syyskuuta 2017

Kun keski-ikäiset miehet muistelevat nuoruuttaan...



Luin nämä kaksi romaania peräjälkeen: ensin Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan ja heti perään Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Molemmat kirjat ovat tämän syksyn uutuuksia. Westö on meille kaikille tuttu pitkän linjan tekijä, Kallandin teos on esikoisromaani. 

Ja kävi näin: kirjat punoutuivat päässäni yhteen. Aivan kuin Westön kertoja olisi ponnahtanut Kallandin kirjan sivuille, keksinyt itselleen uuden henkilöllisyyden ja vain jatkanut kertomista. Ääni on hyvin samanlainen: keski-ikäinen mies katsoo menneisyyteensä, poimii muistoja nuoruudestaan, piirtää tärkeät henkilöt tarkasti ja koko sydämellään. On draamaa, on tragediaa, on salaisuuksia. On suhteita, seksiä, epätoivoinen rakkaus, jonka muisto kantaa läpi elämän. 

Westö on tarinankerronnan mestari. Kerta toisensa jälkeen olen uponnut hänen luomiinsa maailmoihin ja möyrinyt siellä tyytyväisenä - usein niin syvällä, että olen elänyt enemmän kirjan maailmassa kuin omassa arjessani. Näin kävi myös Rikinkeltaisen taivaan kanssa: luin kirjaa hitaasti, kuljin henkilöiden rinnalla, kaipasin kovasti heidän luokseen silloin, kun en voinut olla lukemassa. 

Kallandilla on sama kertojan kyky. Jo ensimmäisestä virkkeestä lähtien olen myyty, tarinassa sataprosenttisesti kiinni: "Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni." 

Westö kuljettaa minua 1960-luvulta tähän päivään. Helsinki sykkii tunnistettavana, huumaavana ja romanttisena ja samoin tekee meri, jonka äärellä kaikki tärkeä tapahtuu.

Kallandkin sijoittaa osan tarinastaan Helsinkiin ja Etelä-Suomen rannikolle, mutta vähintään yhtä iso tarinalinja kulkee Amerikan poikki, New Yorkista Nebraskaan ja Kalifornian kautta takaisin NY:iin. Nautin molempien kirjojen kohdalla suuresti miljöiden kuvauksesta: tuntui kuin vahva miljöö olisi paaluttanut myös henkilöhahmot, tehnyt heistä kokonaiset.

***

Luen kirjoittamaani tekstiä ja huomaan, että en ole kertonut oikeastaan mitään kummankaan kirjan juonesta. Westön kohdalla en halua moista tehdäkään, sillä minulle Rikinkeltainen taivas on ennen kaikkea välähdys elämästä ja siitä, miten elämä on mennyt. Se on kirja ystävyydestä, rakkaudesta, halusta, työstä, haahuilusta, perheestä, vanhenemisesta. Kirjan alkuun ja loppuun upotettu dekkarimainen osuus tuntuu jopa turhalta, päälleliimatulta - olkoonkin, että elämää on myös se, että nuori mies tarttuu puukkoon ja iskee sen terän jonkun vatsaan.

Kallandin Vien sinut kotiin kertoo perheestä, joka hajoaa ja uskonnollisesta yhteisöstä, joka opettaa vaikenemaan ja torjumaan. Minäkertoja Markuksen perhe kuuluu Jehovan todistajiin ja yhteisö määrittää rajusti myös Markuksen elämää. Kalland ei juurikaan puhu uskonnosta sinänsä, vaan nimenomaan uskonnollisesta yhteisöstä ja siitä, miten julmaa ja laskelmoivaa sen toiminta voi olla. Lausahdus "likapyykki pestään kotona" jäi raapimaan suupieliäni varmaan loppuelämäksi - niin helppoa on sivuuttaa esimerkiksi perheväkivalta, raiskaus tai mielen hajoaminen. Nainen on syntipukki ja syyllinen aina:

"Nainen, jolla on provokatiivinen pukeutumistyyli, osoittaa olevansa nainen, jolla on löyhä moraali. Toinen selvä syy raiskausten lisääntymiselle ovat miesten äidit, heidän tehtävänsä on kasvattaa pojissaan kunnioitusta naisia kohtaan. Aivan liian monet äidit ovat epäonnistuneet tässä suhteessa." (s. 218-219)

Sekä Westö että Kalland kirjoittavat lauseita, joita on pakko poimia ylös. On myös tilannekuvia, jotka syöpyvät jonnekin syvälle, verkkokalvoille ja sydämen kauimmaiseen sopukkaan. Westön päähenkilöt rannalla, nuorina, malttamattomina, paljaina, kauniina; kosketus, joka määrittää koko loppuelämää. Ja Kallandilla nuori tyttö, joka vetäytyy kylpyhuoneeseen, kietoo käsivartensa itsensä ympärille ja painaa huulensa peilikuvaa vasten.

Voih, ajattelin että kirjoitan näistä kirjoista vain lyhyesti, mutta nyt huomaan, ettei se riitä lainkaan. Kaksi hienoa kirjaa, täynnä tunnetta, täynnä kertomisen paloa. Täynnä asioita, jotka ovat niitä kaikkein oleellisimpia. On ehkä laiskaa lopettaa teksti sitaatteihin, mutta teen silti niin:

"Ajattelin miten sileä ja kaunis äidin iho oli, kuin hän olisi säästänyt itseään koko elämänsä ajan jotakin varten, mitä ei koskaan tapahtunut, ja ajattelin miten paljon varmaankin oli ihmisiä jotka elivät siten, säästivät ja säästivät itseään ja odottivat ja kaipasivat, ja sitten, yhtäkkiä, kaikki oli ohi." (Rikinkeltainen taivas, s. 366)

"Tiesin, että aina olisi olemassa joku, joka rakasti minua, mutta arvelin, että voisi olla vaikea löytää ketään, joka haluaisi maata kanssani. Se oli nuoruuden optimismia. Totuus paljastui päinvastaiseksi." (Vien sinut kotiin, s. 156)


___________________________________
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Alk. Den svavelgula himlen (2017)
Suom. Laura Beck
Otava 2017
459 s.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena Kustannus 2017
284 s.

11. syyskuuta 2017

Johan Bargum: Lyhykäisiä


Johan Bargum on ihastuttanut minua tiiviillä ilmaisullaan ja merkityksistä täysillä lauseillaan romaaneissa Syyspurjehdus ja Syyskesä. Niinpä sormenpäissäni kihisi odotus tarttuessani tähän Bargumin uutukaiseen: kirjaan, joka kertoo jo nimellään sisältönsä.

Lyhykäisiä on kokoelma pienen pieniä tekstejä. Lyhin teksti (runo?) on vain kolme riviä, pisimmätkin ainoastaan viitisen sivua. 

Luen kirjan nopeasti, yhden päivän työmatkoilla. Puolet aamujunassa, sormet hieman kohmeessa, kahvin lämpö poskipäissä, vatsalaukussa. Ja toiset puolet ruuhkaisemmassa iltapäiväjunassa, hikihelmet otsalla, varpaissa illan odotus.

Bargum saa minut hymyilemään. Bargum saa minut kaipaamaan. Bargum saa minut kaivamaan kynän esiin, laittamaan ylös ajatuksen, toisen, kolmannenkin. Hän kirjoittaa pienistä hetkistä, luo muutamalla lauseella tunnelman, miljöön, ehkä jopa kokonaisen tarinan.

Tämä ei ole elämää suurempaa kirjallisuutta. Tämä on kirjallisuutta, joka on elämässä lohdullisesti kiinni - vielä hetken se on siinä kiinni.

Sillä Bargum kirjoittaa vanhenemisesta. Siitä, miten elämä kuluu, aika valuu ohitse. Hän ottaa luontevasti niin lapsen, vanhuksen kuin kissankin näkökulman - ja välillä hän on vain ihan oma itsensä: kirjailija Bargum, joka saa esiintymiskutsun Huopalahden kirjastoon (tämä novelli huvitti tietysti minua kirjastoböönana huomattavasti).

Ilahduin myös siitä, että Lyhykäisissäkin on meri vahvasti läsnä. Useassa tekstissä ollaan purjeiden alla, veden vietävänä, aaltojen armoilla. Ja purjehdus, sehän on koko elämän metafora:

"Jos suuntaa kohti tiettyä pistettä ja tuuli puhaltaa edestä, joutuu luovimaan. Ei siis pidä ohjata kohtisuoraan päin tuota pistettä, koska se on mahdotonta, mutta kurssi on kuitenkin pyrittävä pitämään mahdollisimman suorana, normaali poikkeama on suunnilleen neljäkymmenenviiden asteen luokkaa. Hetken kuluttua on tehtävä vastakäännös ja jatkettava toisella halssilla samansuuruisella poikkeamalla. Niin siksataan vähitellen päämäärään." (s. 85-86)

Vaikka Bargumin teksteistä nauttii, kovin tarkkoja muistijälkiä ne eivät jätä. Vahviten mieleeni jäi kolmen sivun mittainen tarina erään naisen aamusta - nautinnollisista, rauhallisista hetkistä juuri ennen puhelimen soimista. Haluaisin kuiskata tuolle naiselle: älä vastaa. Älä, ethän. Novellissa uhka ja rauha kietoutuvat taidokkaasti yhteen - upea tunnelma!

__________________________
Johan Bargum: Lyhykäisiä
Suom. Marja Kyrö
Teos & Förlaget 2017
114 s.


3. syyskuuta 2017

Kittanoita: Miestä ei voi raiskata ja Kainin tytär




Olin jo työntämässä näitä kahta kirjaa kirjaston palautusluukusta sisään, kun huomasin niiden välissä pienet muistiinpanolappuni. Olin ajatellut, että nämä kirjat jäävät bloggaamatta, mutta nähdessäni nuo pikkuiset lappuset ja vaatimattomat töherrykseni niillä, tajusin että haluan muistaa nämä kirjat. Haluan laittaa talteen pienen palan niiden kerronnasta, tarinasta, kielestä. Lippulappuset katoavat aina, blogitekstit toivottavasti säilyvät paremmin. Niinpä. Tässä kaksi hyvin pientä kittanaa.


Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Alk. Män kan inte våldtas (1975)
Suom. Kyllikki Villa
Tammi 1977
183 s.

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata on feministisen kirjallisuuden klassikko, jonka häpeäkseni luin vasta nyt. 40-vuotias Tova Randers päättää noudattaa ohjetta "silmä silmästä" ja raiskata miehen, joka raiskasi hänet. 

"Kenties on tullut aika loukata miestä. Kenties on lopultakin aika vaihtaa rooleja, jotta vähitellen voitaisiin pyyhkiä pois kaikki roolit. Niin ettei mikään ole mahdotonta eikä mikään itsestään selvää." (s. 108)

Tikkanen koukuttaa ja saa ajattelemaan. Kostotarina tuo mieleeni Anja Kaurasen Pelon maantieteen. Vaikka olen lukenut Kaurasen kirjan lähes parikymmentä vuotta sitten, huomaan miten sen synnyttämät tunteet nousevat pintaan, miten nämä kaksi kirjaa tanssivat yhdessä, kietoutuvat toisiinsa. Miten vahvasti olen naisen puolella ja miten pahalta tuntuu, kun ympärillä kukaan ei tajua, kun seinät nousevat vastaan. 

Miestä ei voi raiskata on äärimmäisen realistisesti kirjoitettu, mutta silti sen kuvaamat tilanteet muuttuvat täysin absurdeiksi. Tikkanen on taitava: hän osoittaa lause lauseelta sen, miten pinttyneet ajatusmallit toimivat, miten sukupuoliroolit toimivat, miten hankalaa niitä vastaan on kamppailla. Ja silti: miten tärkeää tuo kamppailu on.


Pirkko Saisio: Kainin tytär

Kirjayhtymä 1984
124 s.

Pirkko Saisio on yksi niistä kirjailijoista, jonka tuotantoon olen päättänyt tutustua viimein kunnolla - olen lukenut häneltä aiemmin vain Punaisen erokirjan. Lisätutustumisen aloitin Kainin tytär -pienoisromaanista, joka on mukana myös Ylen 101 kirjaa -listalla. 

Luin Kainin tyttären päivässä, mutta mielikuvat siitä jäivät hatariksi. Muistan, että kertojina oli kaksi naista: Anna ja Risku. Muistan, että he olivat muusikkoja, opettaja ja oppilas, pianisti ja sellisti. Ja muistan, että heidän välillään oli myös kosketus, kaipaus, rakkaus. Ja yhteiskunnan odotukset, perheen vaatimukset, uskonnon rajat.

Olen kirjoittanut muistilapulleni: Sonja O. -vibat.

Eli jälleen viittaus Anja Kauraseen. En tiedä, mikä nuo vibat aiheutti. Ehkä aikakausi, ajankuva. Ehkä Helsingin kuvaus, tuon kaupungin kadut, baarit ja rannat. Ehkä jokin muu, etsintä, kieli, malttamattomuus. En tiedä.

Mutta sen tiedän, että Kainin tyttäressä nautin eniten pienistä hetkistä, tilanteista, tunnelmista. Ehkä myös aikatasoilla eksymisestä. Kokonaisuus jäi sen sijaan jotenkin hämäräksi, vaikka toki ymmärsin myös kirjan yhteiskunnallisen sanoman; sen miten vaikea kahden naisen oli olla julkisesti yhdessä. Sen sijaan kirjan uskonnollisen tematiikan annoin lipua sormieni välistä.


25. elokuuta 2017

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet



Ensinnäkin tämä: rakastan romaaneja, joissa puhutaan työstä ja intohimosta työhön. Rakastan romaaneja, joiden päähenkilöt tekevät työtään täysillä, treenaavat, paneutuvat, syventyvät; pyrkivät koko ajan paremmiksi. Ei ole väliä, ovatko he eläintentäyttäjiä, kokkeja vai näyttelijöitä - intohimoinen tekeminen on se, mikä minua kiehtoo. Ja se on yksi syy miksi nautin suuresti myös Marjo Heiskasen tuoreesta Mustat koskettimet -romaanista.

Mustat koskettimet sijoittuu klassisen musiikin maailmaan. On pianisti Sere ja on ex-pianisti Sari. On muutamia muitakin henkilöitä - viulisteja, sellistejä, laulajia, vaimoja, entisiä poikaystäviä - mutta tärkeimmiksi nousevat Sere ja Sari (eli assari). Tarina punoo heidät tiukasti yhteen ja punosten välistä purskahtelee limaisina rihmoina kateutta, ihailua, vihaa, pelkoa, kostonhalua. 

Heiskasen kieli ja kerronta häikäisevät minut. Teksti on haastavaa ja tavoitteellista, jokainen lause ja ajatus on viimeisen päälle hiottu, mutta ei silti kliininen - päinvastoin: sivuilla maistuu hiki ja sylki, veri ja rauta. En ole lukenut Heiskasta aiemmin, mutta haluan pikaisesti tarttua ainakin hänen Äänes-runokokoelmaan (2010) - niin upea hänen kirjallinen äänensä on!

Yritän hakea kuumeisesti vertailukohtaa Mustille koskettimille, mutta sellaista on vaikea löytää. Tekstin älykkyydessä ja haastavuudessa on ehkä jotain samaa kuin Satu Taskisen kirjoissa (esim. Lapset), mutta Heiskasen tyyli on silti täysin omanlaisensa. Nautin esimerkiksi siitä, miten hän on paikoin yliviivannut omia sanojaan ja henkilöhahmojensa ajatuksia. 

Heiskanen yhdistää kiinnostavasti yhteiskunnallisen ja kantaaottavan taidepuheen yksilön henkilökohtaiseen kamppailuun. Hän antaa varsinkin Serelle luennoitsijan roolin, joka pohtii läpi kirjan taiteen merkitystä ja tarpeellisuutta. Ja samaan hengenvetoon Sere sukeltaa omaan itseensä, omiin heikkouksiinsa. Pelkoon, ettei harjoittelemallakaan tule koskaan kyllin hyväksi pianistiksi, ja vielä: pelkoon, ettei musiikki riittäisikään. Pelkoon, että hän on uhrannut musiikille kaiken, turhaan.

Mustat koskettimet on ennen kaikkea kirja ihmismielestä. Siitä, miten me itse asetamme itsellemme esteitä:

"Onko ovelampaa vastustajaa kuin ihmisen turvallisuushakuisuus. Halu kuulla sitä minkä jo tietää, lukea siitä, minkä jo tuntee, saada ajankuvaa vuosista, jotka on jo elänyt. Ja soittaa sitä minkä osaa ja tuntee, istua kuppilassa samojen sielujen kanssa kuin ennenkin." (s. 290)


Mustat koskettimet ei ole kepeä teos pianon pimputtelusta. Se on rankka, karu ja julma. Kirjan mustat kannet kuvastavat tunnelmaa erinomaisesti.

______________________________________
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
Siltala 2017
352 s.

20. elokuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles


"Tässäpä kupliva ja poreileva pienoisromaani!" Näin ajattelin aluksi ranskalaisen Olivier Bourdreaut´n esikoisteoksesta Tule takaisin, Mr. Bojangles

Ensivaikutelmaltaan kirja onkin pelkkää tanssia, savukkeita, martineita, musiikkia, iloittelua, juhlia, Espanjan rannikoita. Mutta hiljalleen kepeyden kulmaan takertuu myös paino, suru, kauhu, menetys. Ei niin, että lukukokemuksesta tulisi raskas, mutta niin että tiedän saaneeni jotain muutakin kuin kasan huolettomuutta. 

Mietin Françoise Sagania, mietin Truman Capoten Aamiaista Tiffanyllä. Mietin kaikkia niitä kirjallisuuden salaperäisiä naisia, jotka lumoavat, särkevät sydämiä, lähtevät tai jäävät - kaipaavat joka tapauksessa aina pois, polttavat kapeita savukkeita punatuin huulin ja keinuttavat lanteitaan musiikin tahtiin. Tällainen hahmo lumoaa minut aina, ja niin kävi nytkin.

Bourdreaut´n romaani kertoo kolmihenkisestä perheestä, jonka keskiössä on äiti - kutsuttakoon häntä nyt vaikka Margueriteksi tai Reneéksi. Vaikka äiti on perheen moottori ja liima, hän ei saa omaa ääntä, vaan tarina kerrotaan aikuiseksi kasvaneen pojan suulla sekä kirjailijaisän tekstien kautta. Kirja on ylistyslaulu tuon naisen - olkoon hän nyt vaikka Liberty tai Nécessité - ihanuudelle, elämänjanolle, spontaaniudelle, häilyvyydelle.

Ja valitettavasti myös: mielen särkymiselle.

Bourdreaut´n ilmaisu on äärimmäisen iskevää ja säästeliästä. Elokuun alussa uuvahdin kesken Anni Kytömäen hurjan kuvailevan Kivitaskun, ja sen jälkeen oli puhdas nautinto lukea näin tiivistä ja hiottua lausetta. 

...ilta on kääntymässä yöhön... ehkä vielä voisi laittaa soimaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin, katsoa ulos ikkunasta, keinahdella hieman.

_______________________________
Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
Alk. En attendant Bojangles (2016)
Suom. Ville Keynäs
Siltala 2017 
144 s.