11. toukokuuta 2018

Inspiraatio ja ihastus! Hannele Mikaela Taivassalo: Oi, tule katsomaan



Oi, toukokuu!

Olen lukenut ihanan kirjan. Olen lukenut sen toistamiseen. Koska se ei tyhjentynyt yhdellä lukukerralla, ei sinne päinkään ja yhä nytkin se on kuin aarteita ja salaisuuksia täynnä.

Hannele Mikaela Taivassalo nousi suosikkikirjailijakseni Monika Fagerholmin rinnalle luettuani puolitoista vuotta sitten hänen romaaninsa In transit (2016). Se vei minut hurmioon, jollaiseen en lukijana ihan hirveän usein pääse. Ja sitten, mikä onni: löytyi toinen kirja - jo 2010 ilmestynyt - jossa on samat hurmion ainekset!

Oi, tule katsomaan on hullaannuttava, parfyymeilta tuoksuva mysteeri, jonka takakannessa lukee: On vain loppu.

Ja tuosta lopusta kirja kertoo. Tavallaan. Kiertäen, kaartaen - ja hetkittäin hyvin suoraan. Ja kertoessaan se poimii lukijan mukaansa: puhuttelee, sinuttelee, ottaa viereensä käyttämällä me-muotoa, esittämällä kysymyksiä. On oltava hereillä, on oltava valpas. Kuka lopulta kertoo? Onko se tuo hiuksensa punaiseksi värjännyt nainen? Onko se aina hän vai vielä joku muu? Kuka?

Rakastan tällaista kertojalla leikittelyä. Ja sitä, ettei kertojakaan aina tiedä. Hänkin on epävarma, ja usein pelkkien huhujen ja arvailujen varassa:

"Mies taitaa tuoksua hunajalle. Ehkä myös raudalle." (s. 41)

Siinä sitä sitten yhdessä arvaillaan, miltä mies tuoksuu - minä ja kertoja. Ihanaa!

***

Oi, tule katsomaan rakentuu toistolle. Tiettyjä asioita, esineitä, nimiä ja tilanteita toistetaan, toistetaan, toistetaan. Parfyymeja, puuteripapereita, lokkeja, ohuita ovia, kaupunkeja ja savukkeita. Hetkeä, jolloin nainen makaa parkettilattialla pää haljenneena. Hetkiä, jolloin talon asukkaat jäävät hiiviskelemään porraskäytäviin, kuuntelemaan ohuiden ovien takaisia keskusteluja, lihavan miehen kaunista laulua.

Kaikki pyörii ikään kuin ympyrää. Asiat ja ihmiset tulevat, katoavat ja palaavat. Lomittain, limittäin, yhteen kietoutuneina. Salaperäinen tunnelma syntyy juuri tästä: asioita toistetaan, niissä viivytään, niihin pysähdytään. Niitä tuoksutellaan. Mutta silti jotain jätetään sanomatta tai se sanotaan epäillen, kuin ehdotuksena: näinkin voisi ehkä olla.

***

Kuten Fagerholm, myös Taivassalo taitaa kaksoispisteiden (ja toki muidenkin välimerkkien) hurmaavan käytön. Vaikka näin:

"Ulkona: Pimeys. Öinen meri." (s. 71) 

tai näin:


"Illan tullen kaikki tuoksumuistot vyöryvät nenäluun alla olevista aukoista: makeat ja sokeriset, brutaalit myskinsuolaiset, mentolinvahvat urheilumausteiset. Alta huokuva hiki. Ja tietenkin: alkoholi." (s. 17-18)

Ah, rakastan!

Ja muutenkin: kieli kieli kieli! Niin pidäkkeetöntä, omalaatuista, kokeilevaa, leikkisää. Voisin lukea tällaisia lauseita loputtomiin. En tarvitsisi tarinaa, en välttämättä edes henkilöhahmoja. Nämä lauseet,  tämä rytmi - ne riittäisivät.

***

Taivassalon tekstissä väreilevät aistit ja tilat. En ole ehkä koskaan aiemmin lukenut romaania, jonka maailma on näin täynnä tuoksuja, esimerkiksi santelipuuta, vaniljaa ja magnoliaa. Tuoksumaailman kruunaa se, että yksi henkilöhahmoista - tuo nainen, jonka hiukset on itse muotoiltu ja kiinnitetty laineille - työskentelee risteilylaivan kemikaliossa; kimaltavien parfyymipullojen keskellä. Hajuaistin lisäksi keskiöön nousee tuntoaisti, kosketus - ja kosketuksen kaipuu. Kuten In transitissa, myös tässä teksti on kaikkineen hyvin fyysistä: se, mitä ihmisen kehossa tapahtuu, on kiinnostavaa:

"Matka oli pitkä, ja tässä suuressa ja juhlavassa talossa toisessa maassa hän tuntee itsensä pieneksi mutta ärsyttäväksi poimuksi valkoisessa lakanassa. Hänen takkinsa on aivan liian punainen, hän tuntee rypyt suun ympärillä, tuntee miten meikkivoide kiristää silmiä ympäröivää ohutta ihoa, kuinka sekin kurtistuu kuin huonosti pingotettu lakana, jo nyt." (s. 130)

Ja vielä, nopeasti: tilat. Oi, tule katsomaan rakentuu vahvasti miljöiden ympärille, tilojen ja paikkojen synnyttämälle tunnelmalle. On kaksi kaupunkia - Helsinki ja Tukholma - joiden välissä makaa meri. Ja on laiva, joka seilaa noiden kahden kaupungin väliä; ja laivassa kemikalio, pieni hytti, tax free -kauppa ja tanssilattia. Ja on vihreä kerrostalo, jonka asuntojen ovet ovat ohuet ja on opperatalo, jossa kristallit välkehtivät.

Näiden paikkojen ympärille kuroutuu upea, upea teos. Ehkä tarinakin.

***

Haastattelen Hannele Mikaela Taivassaloa Lahden pääkirjastossa ke 16.5.2018 klo 18. Lisää tapahtumasta täällä.



______________________________
Hannele Mikaela Taivassalo: Oi, tule katsomaan
Alk. Åh, kom och se här (2010)
Suom. Raija Rintamäki
Teos & Söderströms 2010
235 s.


30. huhtikuuta 2018

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät




Kun palasin Australiasta Suomeen, aloin heti haaveilla uudesta matkasta, uusista reissuista. Vaikka rakastan rauhaisaa kotoeloa, tarvitsen tietyin väliajoin uusia tuulia, uusia paikkoja, uusia kuvioita. Mikään ei kauhistuta minua niin kuin jämähtäminen, päivät jotka toistuvat liian pitkään liian samanlaisina. 

Ensiavuksi matkakuumeeseen otin Terhi Rannelan tänä keväänä ilmestyneen matkapäiväkirjan Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Ja miten ihana kuumekumppani se olikaan!

Rannela on paitsi tuottelias kirjailija, myös intohimoinen matkaaja. Ja matkoillaan hän kirjoittaa erillistä matkapäiväkirjaa, joka syntyy juuri siinä hetkessä, lentokoneessa, puiston penkillä, museon kahvilassa, hotellihuoneen sängyssä juuri ennen nukahtamista. Lauseet tallentavat muistiin sen, minkä unohdamme nopeasti.

*

Jo tässä kohtaa minua kaduttaa, että en ole itse pitänyt säännöllistä matkapäiväkirjaa. Päiväkirjasta puhumattakaan. On pelottavaa, miten paljon en enää muista.

*

Kesyt kaipaavat, villit lentävät koostuu Rannelan matkakertomuksista viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Maita ja kaupunkeja on paljon: kuljemme Atlantic Citystä Pekingin liepeille, Gambiasta Edinburgiin, Bristolista Trondheimiin, Bretagnesta Islannin Länsivuonoille. Viivähdämme kirjoitusretriitissä Pallas-Yllästunturin kupeessa, lennämme ex tempore -matkalle Singaporeen ja kolmen viikon reissulle Uuteen-Seelantiin. Lopulta päädymme Hannoveriin, jossa Rannela asui syksyn 2017 ja työsti muun muassa tätä kirjaansa.

Rannelan matkassa on hyvä kulkea. Hän puhuu asioista, joita itsekin matkoillani (ja kotonani) ajattelen. Hän pohtii tarvetta oppia uutta, olla utelias. Hän kirjoittaa luovuudesta, luomisesta; siitä, miten ja missä teksti ja tarina syntyvät. Hän kaipaa sekä vähävirikkeisyyttä että seikkailuja. Aina silloin tällöin hän haluaa tehdä matkan aivan yksin, ja melko usein hiljaisuus on parasta mitä voi ikinä olla.

Pidin kovasti siitä, miten Rannela kuljettaa matkapäiväkirjoissaan mukana kirjoittamista ja lukemista. Hän tekee matkoja myös istumalla sohvannurkassa, lukemalla kirjoja eri puolilta maailmaa. Kun Rannelan Japanin-matka peruuntuu maanjäristyksen takia, hän alkaa lukea japanilaisen Yasunari Kawabatan romaania Tuhat kurkea

*

Rannela - kuten minäkin - on matkaunelmia täynnä. Tästäkin hän kirjoittaa:

"Lentokentällä, jossa maailma on kutsuvasti auki joka suuntaan ja jossa se suorastaan huutaa tule, tule, tule, mietin, pitäisikö ihmisen unelmien olla kohtuullisia. Pienempiä. Kenen äänellä sisäinen ankeuttajani puhuu? Sisäänrakennetun luterilaisen syyllistäjän? Ihmisen, joka haluaa pienentää toista?  
Miten sillä on varaa matkustaa niin usein? Tai aikaa? Helppoahan se on, kun ei ole lapsia. Kun ei ole lemmikkejä. Kun ei ole omaa autoa. Kun ei ole 25 vuoden asuntolainaa. Normaalit ihmiset tekevät töitä yhdeksästä viiteen. Perinteinen elämä on ainoa oikea elämä. 
Vastaan itse: Kenelle muulle olen haaveistani tilivelvollinen paitsi itselleni?" (s. 117)


Kiitos tästä. Ja niin, uusi matka on muuten varattu. Kohteeseen, joka on ollut haaveissani jo pitkään. Kahden kuukauden päästä lähdetään! Silloin kirjoitan varmasti omaa matkapäiväkirjaa.

___________________________________________
Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät - matkapäiväkirjani sivuilta
Karisto 2017
219 s.

1. huhtikuuta 2018

Australiassa, osa 2: Kuusi kirjaa, jotka ostin


Katukirjasto Sydneyn Bondi Beachilla.

Mitä olisi matka ilman paikallisessa kirjakaupassa vierailua? Ei mitään! 

Kävin Sydneyssä kahdessa eri kirjakaupassa: ensin sympaattisessa Gertrude & Alice -kirjakauppakahvilassa, joka toimii Bondi Beachilla ja myöhemmin The Galeries -ostoskeskuksessa sijaitsevassa Kinokuniyassa, joka on valtavan kokoinen kirjataivas. 

Vietin molemmissa kaupoissa pitkän tovin, kiertelin hyllyjä nautiskellen ja poimin kirjoja syliini. Valikoimat huumaannuttivat! Olisin voinut tuhlata kaikki rahani kirjoihin, mutta valitettavasti tilanne oli tämä: matkalaukussa oli tilaa varsin rajoitetusti.

Mitä siis ostin?

Gertrude & Alice myy sekä käytettyjä että uusia kirjoja. Käytettynä mukaani tarttuivat Margaret Atwoodin Wilderness Tips ja Angela Carterin Love. Uutena ostin Deborah Levyn varhaisen romaanin The Unloved.



Olen näistä ihan pähkinöinä! Deborah Levy on yksi suosikkikirjailijoistani; rakastin hänen mystistä Uiden kotiin -pienoisromaaniaan ja myös absurdin feminististä Hot Milk -romaaniaan. The Unloved on ilmestynyt alunperin jo vuonna 1994; kirjassa Ranskan maaseudulla lomailevien turistien bileet katkeavat, kun yksi heistä murhataan. Epäilen, että kyseessä ei silti ole mikään perinteinen dekkari...

Haastattelin helmikuussa kirjailija Katriina Rannetta Lahden pääkirjastossa ja hän kertoi, että Margaret Atwoodin novellikokelma Wilderness Tips on ollut hänelle erityisen tärkeä ja innoittava kirja. Minulle teos oli täysin vieras, mutta kun törmäsin siihen Gertrude & Alicen hyllyssä, tiesin että minun täytyi ostaa se omaksi. Jo kirjan nimi on ihana!

Angela Carter on kirjailija, johon minun on pitänyt jo pitkään tutustua. Gertrude & Alicen hyllyssä oli pitkä rivi hänen teoksiaan, ja syystä, jota en osaa sen kummemmin selittää, mukaani lähti Love-pienoisromaani (ilm. 1971). Kirja on kolmiodraama, tutkielma ihmismielestä, ihmissuhteista, konflikteista. 




Gertrude & Alicen vierailun jälkeen päätin, että en lähtisi Australiasta ilman australialaista (nyky)kirjallisuutta. Otin siis suunnaksi Kinokuniyan ja siellä homma olikin tehty minulle naurettavan helpoksi: kaupasta löytyi nimittäin erillinen hylly otsikolla "Australian literature"!

...tai no, helpoksi ja helpoksi. Australialainen kirjallisuus alkoi nimittäin vaikuttaa aivan mielettömän kiinnostavalta ja valitseminen oli käydä lähes ylivoimaiseksi. Lopulta ostin nämä kaksi: Georgia Blainin Between a Wolf and a Dog (2016) ja Lisa Gortonin The Life of Houses (2015). Molemmat kirjailijat ovat itselleni täysin vieraita eikä heidän teoksiaan ole suomennettu. Mutta nämä kuulostavat ihan sairaan kiinnostavilta! 

Blainin teos on Sydneyyn sijoittuva yhdenpäivänromaani. Sen päähenkilö Ester on perheterapeutti, jonka omat perhesuhteet ovat kuralla. Takakannen mukaan Blain - joka menehtyi vuonna 2016 - oli tunnettu voimakkaasta proosastaan. Kirjan kansikin on upea!

Lisa Gorton on runoilija; The Life of Houses on hänen ensimmäinen romaaninsa. Se kertoo paitsi perheistä, myös taloista joissa perheet asuvat. Takakannessa luvataan tarkkoja yksityiskohtia ja yllättäviä perspektiivejä - Gortonin tyyliä verrataan Henry Jamesiin ja Patrick Whiteen.




Ja heräteostoksena Kinokuniysta lähti mukaan vielä tämä: Joyce Carol Oatesin esseekokoelma Soul at the White Heat - Inspiration, Obsession, and the Writing Life. Esseissä Oates pohtii kirjoittamista ja kirjailijan elämää ja käy läpi lukuisten kirjailijoiden töitä klassikoista nykykirjallisuuteen. Mitä Oates ajattelee esimerkiksi Doris Lessingin, Julian Barnesin, Zadie Smithin tai Joan Didionin kirjoista? 

***

Mukavaa pääsiäisen jatkoa - minä menen nyt lukemaan!

25. maaliskuuta 2018

Australiassa, osa 1: Kolme kirjaa, jotka luin


Kuvat: Tomi Reunanen


Pinkaisin maaliskuussa reiluksi kahdeksi viikoksi toiselle puolelle maapalloa, Australiaan. Vietin aikaa Sydneyssä, Brisbanessa ja Gold Coastilla. Vaikka näkemistä ja tekemistä oli paljon, raivasin toki aikaa myös lukemiselle! Mukanani oli iPad, jolle olin ladannut Helmet-kirjaston Overdrive-palvelusta kolme englanninkielistä e-kirjaa. 

Ja ah, mitä kirjoja onnistuinkaan valitsemaan matkaseurakseni!


Domenico Starnone: Ties

Italiankielinen alkuteos Lacci (2014)
Englanniksi kääntänyt Jhumpa Lahiri (2017)
144 s.

Italialainen Domenico Starnone on kuuma nimi tänä keväänä myös Suomessa. Hänen romaaninsa Ties on juuri julkaistu nimellä Solmut (WSOY) ja herra saapuu toukokuussa myös Helsinki Litin vieraaksi. Lisämaustetta jo sinänsä kiinnostavaan kirjailijaan tuo se, että hän on Anita Rajan aviomies - eli naisen, jonka oletetaan olevan Elena Ferranten salanimen takana.

Ties-romaanissaan Starnone kuvaa avioliittoa, joka on rapautunut miehen uskottomuuden takia. Aihe on siis sama kuin Ferranten romaanissa Hylkäämisen päivät

Starnonen romaanissa eniten äänessä on mies, Aldo, joka yrittää selittää, miksi oli uskoton, miksi rakastui toiseen - ja miksi tuli takaisin. Aloitusluvun kirjeiden kautta äänen saa myös petetty nainen, Vanda, ja aivan lopuksi - hurjan jännitteen ja juonenkäänteen saattelemana - oman näkemyksensä kertovat myös pariskunnan aikuiset lapset.

Nautin kirjan lukemisesta kovasti. Starnonen kynä on viiltävä, tarkka, älykäs. Hän viipaloi ihmismielen tyylikkäästi leikkuulaudalle; näyttää miten toimivat pelko, kauna, häpeä, katumus, kateus. Rikkonaisen parisuhteen kuvaus on paikoin kuin piinaavasta trilleristä!

Kirjan on kääntänyt italiasta englantiin kirjailija Jhumpa Lahiri. Hän on kirjoittanut kirjaan myös esipuheen, joka on pitkä ja perusteellinen. Lahirin tekstiä oli tietysti nautinto lukea, mutta se olisi toiminut paremmin jälki- kuin esipuheena. Nyt koin, että hänen tulkintansa ohjasi lukemistani vähän liikaakin.

Joka tapauksessa hieno kirja! Ja jos tämä jättää vielä nälkäiseksi, Lahiri on ehtinyt kääntää jo toisenkin Starnonen - uutukaisen nimi on Trick.


Rachel Cusk: Transit

Jonathan Cape 2016
272 s.

Transit on Rachel Cuskin ns. Outline-trilogian toinen osa. Luin ensimmäisen osan eli Outlinen reilu vuosi sitten ja olin haltioissani sen omaperäisyydestä, omaPÄISYYDESTÄ - siitä, miten romaani "ei mistään" voi olla niin loistava (lue lisää täältä).

Transit jatkaa Outlinen linjoilla. Keskushenkilönä on jälleen sama nainen, kirjailija, nimeltään Faye (nimi mainitaan vain kerran). Hän on muuttanut Lontooseen ja remontoi uutta asuntoaan.

Outlinessa Faye oli lähinnä vain alusta muiden ihmisten tarinoille: kuuntelija, ylöskirjaaja. Transitissa hän saa mielestäni isomman roolin: hänen ajatuksiaan ja kokemuksiaan avataan hieman enemmän; hänen minäkertojan äänensä on vahvempi kuin Outlinessa. Silti Transitin rakenne ja idea on sama kuin Outlinessa: jokaisessa luvussa nainen tapaa eri ihmisen tai ihmisiä - tyyppejä, jotka eivät yleensä liity millään tavoin toisiinsa. Faye keskustelee heidän kanssaan, tarkkailee heitä, poimii talteen oleelliset ajatukset, asennot, olemukset.

Koen tekeväni tälle loistavalle kirjalle hallaa kirjoittaessani siitä näin lyhyesti. Olen puolen tunnin ajan yrittänyt tiivistää Transitin olemuksen, ytimen, mutta en kykene siihen, en ainakaan tänään. Minua kirjassa puhutteli ehkä kaikkein eniten uuden suunnan etsimisen teema, muutoksen teema. Ja itsensä löytämisen teema, hyväksyminen, tajuaminen:

"There had been a time, he went on, when the prospect of spending an evening alone would have terrified him, would actually have seemed so intimidating that he would have gone anywhere and done anything just to avoid it. But now he found that he`d just as soon be on his own."

Odotan Cuskin trilogian kolmatta osaa malttamattomana: sen nimi on ilmeisesti Kudos ja sen pitäisi ilmestyä kesäkuussa 2018. Eli pian!


Claire Messud: The Woman Upstairs

Vintage Books 2013
272 s.

Amerikkalaisen Claire Messudin nimi on tunkeutunut tietoisuuteeni niin tiheästi viime aikoina, että päätin ottaa selvää, mistä on kysymys. Messud on julkaissut seitsemän romaania, joista tämä lukemani The Woman Upstairs on toiseksi tuorein.

Luen kirjan ensimmäiset lauseet ja olen heti koukussa. Tällä tavalla:

"How angry am I? You don`t want to know. Nobody wants to know about that. 
I`m a good girl, I`m a nice girl, I`m a straight-A, strait-laced, good daughter, good career girl, and I never stole anybody`s boyfriend and I never ran out on a girlfriend, and I put up with my parents` shit and my brother`s shit, and I`m not a girl anyhow, I`m over forty fucking years old, and - - It was supposed to say "Great Artist" on my tombstone, but if I died right now it would say "such a good teacher/daughter/friend" instead; and what I really want to shout, and want in big letters on that grave, too, is FUCK YOU ALL."

Sillä lailla. Aivan mahtavaa. Niin vapauttavaa. Me kaikki kiltit kympin tytöt nostamme kädet pystyyn ja huudamme: Fuck you all!

Messudin romaanin päähenkilö on 42-vuotias Nora Eldridge, joka on haaveillut taiteilijan urasta, mutta on muiden asettamien odotusten paineessa päätynyt alakoulun opettajaksi; hiljaiseksi ja näkymättömäksi "yläkerran naiseksi". Ja se paitsi surettaa myös suututtaa Noraa! Kun hän sattumalta tutustuu menestyvään taiteilijanaiseen Sirena Shahidiin ja tämän perheeseen, Nora uskoo onnensa viimein kääntyneen; ystävyys syvenee, luovuus kukkii, elämä hymyilee.

Mutta miten Noran lopulta käy?

Luin tätä kirjaa hyvin intensiivisesti, liikutuin, toivoin, eläydyin. Henkilöt tulivat lähelle, tuntuivat kuin oman elämän palasilta. Nautin myös siitä, miten avoimen feministinen Messud on: on hyvin oleellista, että taiteilijuudesta haaveillut mutta siitä luopunut Nora on nimenomaan nainen. 

The Woman Upstairs teki minuun ison vaikutuksen ja aion ehdottomasti lukea Messudia lisää. Lukulistallani on ainakin hänen uusin romaaninsa The Burning Girl (2017) sekä vuonna 2006 ilmestynyt romaani The Emperor`s Children, joka oli myös Man Booker -palkinnon pitkällä listalla.



26. helmikuuta 2018

Kittanoita: Kaksi rumaa uutuutta



*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista


Otsikossa lukee sana ruma. Mutta se ei ole nyt moite, ainoastaan toteamus, kuvaus. Sillä näissä kahdessa kirjassa ei ole kauneutta, ei hyvyyttä. Ne kertovat ihmisen julmuudesta, pahuudesta, itsekkyydestä, pienuudesta. Rumuudesta. Ne ovat keskenään täysin erilaiset, mutta silti ne sopivat saman otsikon alle.


Han Kang: Ihmisen teot

Engl. Human Acts (2016), koreankielinen alkuteos 2014
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2018
231 s.

Han Kangin Booker-palkittu Vegetaristi nököttää yhä hyllyssäni lukemattomana, mutta jostain syystä tähän juuri suomennettuun Ihmisen teot -romaaniin tartuin heti. Nyt, jälkeenpäin, luulen että Vegetaristi olisi ollut kuitenkin enemmän minun kirjani.

Ihmisen teot kertoo väkivaltaisesta kansannoususta eteläkorealaisessa Gwangjun kaupungissa vuonna 1980. Kirja pohjautuu siis todellisiin tapahtumiin - tapahtumiin, joista itselläni ei ollut pienintä haisuakaan ennen tätä kirjaa. Ylipäätään haisuni Etelä-Koreasta on minimaalinen. Siksi kai oli hyvä, että luin tämän. Opin jotain, sain tietää. Sellaistakin kaunokirjallisuus voi olla. 

Hetkeäkään en silti lukemisesta nauttinut. Han kirjoittaa toteavasti, dokumentinomaisesti. Hän ei kaihda kauhua eikä rumuutta: kirja on täynnä eritteitä, mädäntyneen ruumiin hajua, julmaa väkivaltaa ja piittaamattomuutta. Han nostaa tarjottimelle ihmisen pahuuden: sen mitä me kykenemme toisillemme - ja myös itsellemme - tekemään.

Kirjan kertojaratkaisut ovat kiinnostavia. Vain kahdessa ensimmäisessä luvussa ollaan oikeasti vuodessa 1980, kansannousun puhkeamisen ytimessä. Siellä ääneen pääsee muun muassa sotilaiden tappaman nuoren pojan sielu. Myöhemmät luvut ovat eri ihmisten muisteloita ja aivan viimeinen luku kertoo kirjailijasta, joka palaa Gwangjuun ja päättää kirjoittaa kansannoususta kirjan. Hän muistuttaa - tietysti - hyvin paljon Han Kangia itseään.


Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Alk. Århundradets kärlekskrig (2016)
Suom. Jaana Nikula
Into 2018
173 s.

Tämä oli minulle yksi kevään odotetuimmista kirjoista! Pohjoismaisen kirjallisuuden professori, feministi Ebba Witt-Brattström omistaa kirjansa Märta Tikkaselle (ja myös August Strindbergille); Witt-Brattströmin teos on keskustelukumppani Tikkasen upealle Vuosisadan rakkaustarinalle, se on päivitetty versio piinallisesta avioliitosta, tilasta johon kaksi ihmistä on liian paljon. Ja myös erosta - vääjäämättä lähestyvästä erosta.

Yllätyin, että myös Witt-Brattsrömin kirja on ladottu "runon muotoon". Kustantamo kutsuu teosta näkökulmaromaaniksi, mutta minä voisin sanoa sitä vaikkapa runonäytelmäksi. Näkökulmat tuodaan esiin näin: 

Mies sanoi: - -
Nainen sanoi: - -
Nainen kysyi: - -
Mies sanoi: - -

Läpi kirjan nämä kaksi ihmistä, jotka ovat olleet aviossa yli 30 vuotta, käyvät vuoropuhelua. Eivät välttämättä niin, että aina kuuntelisivat saati ymmärtäisivät toisiaan, mutta yhtä kaikki. Puhetta on paljon ja useimmiten se on rumaa. Rakkaus, jota on ehkä joskus ollut (en ole tästäkään ihan varma), on muuttunut sodaksi, kisaksi, kamppailuksi. Jatkuvaksi valtataisteluksi. Toisen haukkumiseksi, alistamiseksi, vähättelyksi.

Mutta siinä missä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina sai minut tunteiden valtaan - vihan, surun, myötätunnon - Vuosisadan rakkaussota jättää minut lopulta melko kylmäksi. En asetu järkkymättömästi naisen enkä miehen puolelle, huomaan lähinnä ärtyväni molemmista. 

Tämä ei silti tarkoita, että kirja olisi huono tai epäonnistunut. Itse asiasssa päinvastoin: Witt-Brattström onnistuu kuvaamaan pirun tarkasti sitä, mihin jämähtäminen vanhakantaisiin sukupuolirooleihin johtaa. Kukaan ei ole sellaisessa asetelmassa tyytyväinen, ei onnellinen. Eikä miellyttävä. Ei enää. Ei nyt, kun naiset eivät yksinkertaisesti suostu jäämään kynnysmatoiksi, eivät pelkäksi miehen elämän auringoksi ja lämmöksi.

22. helmikuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa




Jo nyt, helmikuussa, minulla on sellainen kutina, että vuodesta 2018 tulee hieno esikoisromaanivuosi. Tammikuussa minua ihastutti Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa ja nyt olen hämillisen hullaantunut Elin Willowsin esikoisesta Sisämaa.

Käytän sanaa hämillinen, sillä olen hieman ihmeissäni, miten kovasti Sisämaasta tykkäsinkin, vaikka aluksi olin, että en tykkää tästä yhtään. Willows on salakavalan taitava: näennäisesti kirjassa ei oikein tapahdu tai OLE mitään, mutta luku luvulta juuri se - kaiken mitäänsanomattomuus ja arkisuus - tekee Sisämaasta hienon, kiinnostavan, vaikuttavan lukukokemuksen.

Minäkertoja on nuori (parikymppinen?) nainen, joka muuttaa Pohjois-Ruotsiin, kauas kaikesta, yli tuhannen kilometrin päähän omalta kotiseudultaan. Pieneen kylään, kylmyyteen, ihmettelevien katseiden alle. 

Hän muuttaa, koska on rakastunut.

Mutta rakkaus loppuu jo muuttokuormaa kannettaessa. 

Ja silti nainen jää.

Hän jää katseiden alle. Kummastuneiden kysymysten tulvaan. Ulkopuolisuuden kehään.

Koska: ei ole mitään paluuta. Olen tehnyt valintani ja elän sen kanssa seuraavaan valintaan saakka. Ja mihinkään sellaiseen en ole vielä valmis. (s. 11)

***

Sisämaata lukiessani minusta tuntuu kuin Willows tunkisi minut isoon mustaan roskasäkkiin ja heiluttelisi ja ravistelisi säkkiä rajusti, sinne tänne. Olen pyörällä päästäni, vähän kolhuillakin. On kesä, on talvi, sitten taas kesä ja kevät, jota ei ole näillä leveysasteilla oikeastaan ollenkaan, ja sitten taas talvi ja syksy ja kesä. Saman luvunkin sisällä vuodenajat voivat vaihdella. 

Jossain vaiheessa luovutan, annan olla: päästän irti loogisuuden vaatimuksistani, halusta ymmärtää kronologiaa, tarpeesta tietää kuinka monta vuotta tässä kuluu; mikä asia tapahtuu minkäkin jälkeen.

Elämä kulkee. Hiljalleen, mutta varmasti se kulkee. Järjestyksellä ei ole mitään merkitystä. Eikä ehkä silläkään, kulkeeko elämä eteen- vai taaksepäin.

***

Nakuttavalla lauseella Willows kierittää minut lämpöiseen karhuntaljaan. Lyhyillä luvuilla hän raottaa minulle pikkukylän mentaliteettia, sitä millaista on tulla sinne muualta, yrittää sopeutua ja olla silti aina, ikuisesti, ulkopuolinen. Ja kun sanon raottaa, tarkoitan juuri sitä: Sisämaa on tilannekuvia, pieniä hetkiä, salamanvälähdyksiä. Juuri kun jotain on kehittymässä, katseemme käännetään muualle: uuteen päivään, uuteen vuodenaikaan. Ja samaan aikaan toisto, rutiini - se, miten kaikki kerrostuu, uusintuu, pyörii paikallaan. Juuri tämä - välillä unettavaksikin äityvä toisto - on Willowsin käsissä saamarin toimiva tyyli- ja tehokeino.

Pienen, sisäänpäin kääntyneen kylän tunnelma tulee iholle, nostaa sen väriseville näpyille. Pieneltä paikkakunnalta itsekin ponnistaneena tunnistan tämän kaiken, ahdistun ja huvitun. Ja vähän, oudolla tavalla, yhä myös: ylpistyn.

"Monien tuntema ylpeys tästä paikasta on kaksijakoista. Ehkä vähän niin kuin omaan sisarukseen liittyvät tunteet. Itse voi mollata paikkaa, mutta jos joku ulkopuolinen puhuu siitä pahaa, ylpeys nousee esiin. Silloin on tärkeätä olla kotoisin täältä." (s. 149)

***

Instagramissa Sivumennen-podcast kuvailee Sisämaata "hallituksi ja riisutuksi kuvaukseksi masennuksesta". Ahaaa, ajattelen. Niinkö? Olen juuri lukenut Sisämaan, enkä ollenkaan tajunnut, että minäkertoja olisi masentunut. Luinko huonosti? Väärin? 

Toki minäkertojan elämänvaihe on takkuinen. Hän kulkee rutiinilla päivästä toiseen, ei omaa tavoitteita eikä suunnitelmia, on monella tavalla saamaton ja jää usein mieluummin yksin kotiin syömään karkkia kuin lähtee ihmisten ilmoille. Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet piinaavat häntä, mutta ehkä hän myös jotenkin nauttii niistä? Ehkä? Miksi ei voisi nauttia? 

Minulle minäkertoja näyttäytyy - kaikesta huolimatta - tasapainoisena tyyppinä, joka ryhtyy hitaasti mutta varmasti rakentamaan omaa elämäänsä, testaa, kokeilee ja ihmettelee - ja antaa itselleen myös luvan olla, pysyä paikallaan ja jumissa. 

Koska niin, sellaistakin elämä voi välillä olla: jumissa. Ja silti, silloinkin, se voi olla jotenkin tärkeää, ihanaakin.

Loppuun vielä tämä huomio: Sisämaa on myös kaunis, minimalistinen kuvaus sopuisasta erosta. Siitä, miten hiljalleen tunteet viilenevät ja toista ei enää ajattele niin usein. Ja niin on oikein hyvä. 


____________________________
Elin Willows: Sisämaa
Alk. Inlandet (2018)
Suom. Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2018
191 s.

18. helmikuuta 2018

Päivän sitaatti


I’m interested in the forms of literature. I’m interested in structure. 
I’m interested in sentences, whether they’re simple sentences, declarative sentences, whether they’re complex or compound. 
I’m interested in the way punctuation is used. 
If I’m writing poetry or reading poetry, I’m interested in the white space. 


- Joyce Carol Oates Literary Hubissa