7. tammikuuta 2018

Hyllynlämmittäjä 2018: 12 kirjaa + 1


Sivumennen-podcastin lanseeraama Hyllynlämmittäjä-haaste tulee taas! Ideana on siis valita kaksitoista (aikaisemmin lukematonta) kirjaa omasta hyllystä, jotka aikoo/päättää/kuvittelee lukevansa kuluvan vuoden aikana. 

Osallistuin haasteeseen myös viime vuonna. Lopputulos: sain luettua määräaikaan mennessä neljä ja puoli valitsemistani kirjoista. Vuonna 2018 aion tietysti olla paljon tehokkaampi!

Poimin uudelle listalleni kolme sellaista kirjaa, jotka olivat myös vuoden 2017 listalla, mutta jäivät lukematta. Nämä kirjat ovat Grégoire Polet`n Väreilevä kaupunki, Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys ja Lydia Davisin The End of the Story.

Tässä vielä koko lista, jolla osallistun vuoden 2018 Hyllynlämmittäjä-haasteeseen:

  • Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
  • Lydia Davis: The End of the Story
  • Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille
  • Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
  • Jon McGregor: Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää
  • Anaïs Nin: Henry ja June
  • Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki
  • Katriina Ranne: Minä, sisareni
  • Susan Sellers: Vanessa & Virginia
  • Muriel Spark: The Prime of Miss Jean Brodie
  • Patti Smith: Ihan kakaroita
  • Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon




Lisäksi haluan lukea tämän vuoden aikana hyllystäni yhden kirjan, jonka olen lukenut yli 15 vuotta sitten suomeksi, mutta josta olen myöhemmin ostanut englanninkielisen (hurjan kauniin!) painoksen omaan hyllyyni. Kyseessä on tämä:







1. tammikuuta 2018

Kirjapohdintoja vuodelta 2017


Tänään on vuoden 2018 ensimmäinen päivä. Vaikka katse on jo suunnattuna tulevaan, tässä silti pieni katsaus vuoteen 2017: mitä luin? mitä jäi mieleen? 

Listaukseni mukaan luin vuonna 2017 tasan 100 kirjaa. Kaksi viimeistä kirjaa kahlasin läpi uudenvuodenaattona; tajusin silloin, että olen kahden kirjan päässä sadasta ja jostain syystä tuntui yhtäkkiä hirveän tärkeältä napsauttaa satasen raja rikki, heh.

Kulunut vuosi oli blogiaikojeni kirjarikkain vuosi: vuonna 2015 luin 76 kirjaa ja vuonna 2016 tasan 80 kirjaa. 

Vuonna 2017 luettuja sivuja kertyi yhteensä 23 244. Ahkerin lukukuukausi oli heinäkuu (3 142 sivua) ja laiskin kesäkuu (983 sivua). Keskimäärin luin kuukaudessa 8,3 kirjaa.




Vuonna 2017 annoin itselleni luvan olla bloggaamatta kaikista lukemistani kirjoista. Bloggasin silloin, kun sanottavaa ja aikaa oli.

Nyt kun katselen lukemieni kirjojen listaa, päällimmäinen ajatukseni on: melko tasaista. Olen lukenut paljon ja hyvää, mutta räjäyttäviä lukukokemuksia on ollut vähemmän kuin esimerkiksi 2016.

Tässä silti muutama nosto.


Vuoden kirjailijat

Raija Siekkinen ja Julian Barnes

Nämä kaksi kirjailijaa pääsivät kuluneena vuonna lempikirjailijoideni joukkoon. Siekkisen Saari ja etenkin joulukuun lopulla luettu Häiriö maisemassa ihastuttivat. Olen täysin rakastunut Siekkisen arkiseen mystisyyteen: siihen miten kaikessa voi piillä jotain syvempää, jotain salaista. Ja tietysti kieleen, hänen jokaiseen pilkkuun ja puolipisteeseensä!

Barnes taas hoiti homman kotiin lopullisesti Flaubertin papukaijalla. Esseemäinen romaani on täynnä ivallista, älykästä ja usein kirjallista huumoria. Luettuani kirjan kesällä pohdin, onko tämä paras romaani, jonka luen vuonna 2017. Ehkä, ehkä.


Vuoden inspiroijat

Virginia Woolf: Majakka
Rachel Cusk: Outline
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Lukemisen lomassa olen itsekin kirjoittanut. Tänä vuonna - etenkin tänä syksynä - ehkä tavoitteellisemmin kuin koskaan aiemmin. Nämä kolme kirjaa lienevät ne, jotka ovat inspiroineet eniten omaa kirjoittamistani.

Woolfin Majakka on klassikko, jonka lukeminen onnistui minulta vasta nyt. Ehkä niin oli tarkoitettu: jokin napsahti paikoilleen kesällä, kun tätä luin.

Cuskin omaperäinen Outline ei kerro oikeastaan mistään, ja juuri siksi se sai minut hieromaan käsiäni, hapuilemaan kohti kynää. Jos olet taitava, voit kirjoittaa "ei mistään" ja hurmata lukijasi. Cusk on kirjailija, jota aion lukea lisää.

Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia puolestaan inspiroi kokeellisuudellaan. Ja hiljaisuudellaan. Rauhallaan. Sillä, että se uskalsi jättää välejä, rakoja, tyhjää tilaa.


Vuoden taitavimmat

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
Satu Taskinen: Lapset

Kaksi kotimaista. Kaksi älykkäintä. Kaksi taitavinta. Kaksi kirjaa, jotka minä olisin nostanut itsestäänselvyyksinä Finlandia-listalle. Koska. Nämä. Ovat. Mielettömiä. Mitä pidempi aika kuluu näiden lukemisesta, sitä syvemmän vaikutuksen ne minuun tekevät. Upeaa kotimaista proosaa!

Lue lisää: Mustat koskettimet ja Lapset


Vuoden hyllynlämmittäjät

Tammikuussa 2017 ilmoittauduin mukaan Sivumennen-podcastin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Keräsin omasta kirjahyllystäni siis kaksitoista lukematonta kirjaa, jotka päätin lukea vuoden 2017 aikana. Kuinka kävi?

Luin kirjoista neljä ja puoli: Rachel Cuskin Outlinen, Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien, Maria Jotunin Huojuvan talon, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan sekä Doris Lessingin Kultaisen muistikirjan - joka on yhä ihan pikkuisen kesken...

Eli noh, ei se ehkä ihan putkeen mennyt, mutta koska aina vuoden alussa uskon kaiken olevan mahdollista, aion osallistua hyllynlämmittäjä-haasteeseen myös vuonna 2018. Ehkä listalla on nyt lukematta jääneitä kirjoja, ehkä ei.  Palaan haasteeseen lähiaikoina erillisessä postauksessa.


***

PS. Blogini on nyt 3-vuotias! Kulunut vuosi meni ehkä hieman kasvukipuja kokiessa, mutta hengissä ollaan. Nokka kohti uusia kirjajuttuja!



27. joulukuuta 2017

Podcastia kirjastosta!




Kyllä kirjastoböönana on mukavaa: saa puhua kirjoista ja saa äänensä vielä eetteriinkin! Lahden kirjaston ihka ensimmäinen podcast on nyt julki, ja siinä minä ja kollegani Riikka juttelemme kevään 2018 uutuuskirjoista. 

Mihin kirjoihin syntyy pisimmät varausjonot? Mitä kirjoja itse odotan eniten? Mikä kirja oli niin hothothot, etten malttanut odottaa keväällä ilmestyvää suomennosta vaan ostin kirjan itselleni jo englanninkielisenä?

Kuuntele täältä ja pistä palautetta!


23. joulukuuta 2017

Mitä luen jouluna?


Neljä päivää vapaata, neljä päivää aikaa lukea, syödä, lukea, syödä, lukea, syödä. 

Ja nukkua. 

Edellisen postaukseni lopussa jo vihjasinkin, että jouluni taitaa kulua pääosin erään järeän klassikon parissa. Nyt paljastan mistä kirjasta on kyse ja lisäksi kerron, minkä toisen kirjan pakkasin toiveikkaana mukaan joulureissulleni. Koska aikaahan on :)



Doris Lessing: Kultainen muistikirja


587 sivua. Tiheä fontti. Minimaalisesti kappalejakoa. Hidasta on. Mutta niiiiin palkitsevaa. Kultainen muistikirja on feministisen kirjallisuuden klassikko - olkoonkin, että Doris Lessing itse ei moisesta tittelistä ollut ymmärtääkseni kovin innostunut. Kirja on julkaistu vuonna 1962 ja suomennettu 1968. 

Divarista ostettu Kultainen muistikirja on ollut hyllyssäni vuosia, olen aloittanut sitä kerran aiemmin, mutta väsynyt alkumetreillä. Alkuvuodesta 2017 nostin kirjan mukaan myös #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, koska minua on ärsyttänyt ja nolottanut suunnattomasti tämä aukko lukusivistyksessäni.

Nyt kun joululomani juuri alkoi, olen sivulla 206. Alan olla imussa!



Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa


Luin joulukuun alkupuolella Joel Haahtelan pienoisromaanin Katoamispiste, ja sen innoittamana päätin lukea kaiken, mitä Raija Siekkinen on kirjoittanut. Olen aina ajatellut pitäväni Siekkisestä, mutta silti olen lukenut häneltä vain pari yksittäistä novellia sekä romaanin Saari

Katoamispisteessä puhutaan erityisesti Siekkisen romaanista Häiriö maisemassa (ilm. 1994), joten nappasin sen ensimmäisenä lukuvuoroon. Vain pieni selailu, vilkaisu kirjan sisään ja alan jo nauttia. Tämä on oiva vastapaino Kultaiselle muistikirjalle: ilmavaa, lyhyttä, hyvin hienovireistä.


***

Rauhaisaa joulua ja paljon kovia paketteja!



15. joulukuuta 2017

Kun bloggaaja lukee muttei bloggaa



Heinäkuussa kerroin, että syksystäni on tulossa melko kiireinen ja uumoilin, että tämä tulee vaikuttamaan myös bloggaamiseeni. Uumoiluni osui oikeaan, sillä blogi on ollut koko syksyn valitettavan uinahteleva. Olen lukenut paljon, ehkä enemmän kuin pitkään aikaan - kiitos hieman pidentyneen työmatkani - mutta vain harvoista kirjoista olen blogannut. 

Syksy on ollut oman kielen, oman tekstin, oman jutun etsimistä. Olen kirjoittanut, olen istunut koulun penkillä ja imenyt ideoita. Lukenutkin olen hieman erilailla - miettien, mitä tästä voisin oppia ja ottaa itselleni. Tämä on ollut antoisaa, mutta myös kuluttavaa, aikaavievää. Blogiin en ole ehtinyt/jaksanut ajatuksiani aina tuoda.

Täältä löytyy kuitenkin syksyn(kin) lukulistani. Poimin sieltä nyt joitakin teoksia, sanon niistä sen, mitä päällimmäisenä on mieleeni jäänyt. 




Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa (2017) sai minut itkemään. Se lienee syksyn ainut kirja, jonka kanssa kävi niin. Ahavan rehellisyys puristaa ja intensiivinen kerronta upottaa. Romaanin taustalla on tosielämä, mutta se ei vähennä kirjan kaunokirjallista arvoa. Mieti tätä: tunnetko lopulta kunnolla sitä ihmistä, jonka kanssa elämäsi jaat? Voitko ikinä tuntea?

David Vannin Kylmä saari (2014) oli roikkunut luettavien kirjojen listallani jo pienen ikuisuuden. Ratkaisin ongelman valitsemalla kirjan lukupiirikirjaksi. Synkkääkin synkempi avioliiton kuvaus. Puolisot, jotka syyttävät toisiaan siitä, miten elämä on mennyt. Vaikeus lukijana päättää, kenen puolelle asettua. Fyysinen lukukokemus, Alaskan hyinen alkutalvi tunkee ihon alle ja jää sinne. Jäätävä loppu.

Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut (2016) oli sekin äärimmäisen synkkä lukukokemus, jopa niin, että loppupuolella toivoin todella, että jotain valoisaakin tapahtuisi. Jos muistan oikein, toiveeni oli turha. Kirja toi mieleeni Hanna Haurun Jääkannen: sekä kielessä että tunnelmassa on jotain samaa. Ja myös naiset, naisten asema, sukupolvien ketju. Kiinnostava esikoiskirjailija!




Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus (2014) - aaaaah! Syksyn valopilkkuja ehdottomasti! Olin siirtänyt pitkään tämän lukemista, sillä jostain syystä ajattelin Solstadin olevan jotenkin hirveän vaikeaa. Mutta pah! Uppouduin tähän hetkessä, viihdyin ja liikutuin. Monin paikoin ajattelin John Williamsin Stoneria, sillä Solstadinkin päähenkilö on opettaja, hän rakastaa kirjallisuutta ja samaan aikaan hän kokee, että elämä on ajanut hänen ohitseen; että kukaan ei enää keskustele mistään tärkeästä. Mieletön kirja - toivottavasti saan tämän myös omaan hyllyyni.

Annastiina Stormin Me täytytään valosta (2017) on melko surumielinen perhetarina, jossa näkökulmat vaihtuvat tiheään, jopa saman luvun sisällä. Tämä toi mieleeni Jonas Hassen Khemirin loistavan romaanin Kaikki se mitä en muista. Pidin kirjan fragmentaarisuudesta ja myös monista mieleenpainuvista tilannekuvista. Lapsen ajatusmaailmaan ja mielikuvitukseen Storm sukeltaa taitavasti. Ainut, mistä en niin innostunut oli kirjaan upotetut sadut, lorut ja lallatukset - ei sillä, että ne olisivat olleet huonoja, minä en vain lukijana jaksa sellaisia. 

Herman Kochin Pormestari (2017) - syksyn suurin pettymys. Olen pitänyt kaikista Kochin aiemmista romaaneista, mutta tämä uutukainen lässähti täysin. Lähtökohta oli lupaava: jälleen epämiellyttävä  miespuolinen minäkertoja, epäilys vaimon salasuhteesta. Alku rullaa, mutta sitten Koch kadottaa fokuksen, tunkee ihan turhia sivujuonia sekaan eikä enää itsekään tunnu tietävän, mitä polkua seurata. Kysymyksiä jää ilmaan ja päällimmäinen tunne lukemisen jälkeen on sapetus.




Cristina Sandun Finlandia-ehdokkaaksikin ponnistanut esikoisromaani Valas nimeltä Goliat (2017) oli odottamattoman suuri lukunautinto. Kulttuurien kohtaamista ja perhe- ja ihmissuhteita tutkiva teos sai minut muistelemaan Ranya ElRamlyn upeaa Auringon asemaa. Sandun kieli on soljuvaa, erittäin nautittavaa. Hän kuljettaa lukijaa hellästi niin Helsingin kaduilla kuin Ceausescun Romaniassakin. Lämmin lukusuositus!

Sanna Karlströmin Multaa sataa, Margareta (2017) on runoilijan romaani. Se on tilassa tapahtuva, pienissä hetkissä elävä, pään sisään työntyvä. Tämä oli minulle syksyn kirjoista ehkä se, joka innoitti eniten kirjoittamaan itse. Ja ehkä siksi myös se, josta minun on vaikea sanoa tämän enempää. Haluaisin vain lukittautua yksinäni johonkin hiljaiseen huoneeseen, tutkia Karlströmin kieltä vielä lisää ja sitten: ryhtyä kirjoittamaan.

Viime viikonloppuna luin Joel Haahtelan Katoamispisteen (2010), joka on fiktiivinen tutkimusmatka Raija Siekkisen maailmaan. Kirjoitin Instagramiin: Tämä. Tässä. Täydellinen. Sanoin miehelleni, että tarvitseeko tällaisten kirjojen jälkeen enää tehdäkään kirjoja. No, se oli tietenkin liioittelua (kirjoja ei ole koskaan tarpeeksi!), mutta jälleen kerran Haahtela siis lumosi minut. Se tunnelma, se kerronnan "helppous", se miten niin vähän voi olla niin paljon! Ja tietysti Katoamispiste aiheutti sen, että lainasin heti Raija Siekkisen Novellit-kokoelman sekä romaanin Häiriö maisemassa.

***

Tässä siis pieni osa syksyni lukutunnelmista! Tällä hetkellä luenkin sitten aikamoista järkälettä - aion osallistua sillä tammikuun lopun Klassikkohaasteeseen. Tiedänpähän, mitä teen myös kaikki joulunpyhät... Arvaatteko mikä klassikko on kyseessä?


30. marraskuuta 2017

Kirjojen Suomi: Eino Leinon Vapauden kirja (v. 1918)

Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen liittyy 101 kirjaa -lista, johon on poimittu yksi merkittävä kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjablogit ovat hankkeessa mukana bloggaamalla listan kirjoista.

Vuoden 1918 kirja on Eino Leinon runokokoelma Vapauden kirja. Se sisältää valikoiman poliittisia ja isänmaallisia runoja, jotka Leino itse keräsi yhteen sisällissodan melskeessä keväällä 1918. 


Kuvat: Tomi Reunanen


Myönnän, että muutama ylimääräinen muljaus tuntui rinnassa, kun sain kuulla, että blogattavakseni tulee Vapauden kirja. Ensimmäinen ajatus: en osaa sanoa siitä mitään. Toinen ajatus: ei oikeastaan edes kiinnosta.

Mutta perua ei voinut.

Tein suunnitelman: Vapauden kirja on jaettu kuuteen osaan, joten päätin lukea yhden osan viikossa ja kirjata ajatuksiani ylös viikoittain. Siitä syntyi tämä teksti, hyvin subjektiivinen matka, omien lukukokemusteni kuvaus.


1. viikko

Ensimmäisen osan nimi on Tyyni myrskyn edellä. Kaikki runot on kirjoitettu ennen 1900-lukua, vuosina 1896-1898. 

Loppusoinnut ja urhea runomitta työntävät minua luotaan, mutta samaan aikaan tunnen jonkinlaista turvaa; kaikki on odotuksenmukaista, tuttua. 

Luen runoja junassa matkalla töihin. Juna kulkee poispäin isoista kaupungeista, ikkunasta avautuvat kynnetyt pellot, koivurivit, kuusimetsät, joki joka luikertelee raiteiden ali. Ja tämä tuttu maisema avautuu myös Leinon runoista. Suomalainen luonto on kaiken keskiössä; rakkaus isänmaahan nousee esiin juuri luontokuvauksen kautta. Samoin taide vertautuu luontoon: Olkohon taiteemme niinkuin tammi, tuuhealehtinen, lempeä puu - - Olkohon taiteemme niinkuin meri, syvä, mut päilyvä pinnaltaan - -

Kiinnitän huomiota kansallisromantiikkaan ja vahvoihin suomalaisuuden symboleihin, runokuviin. Leino kirjottaa Väinämöisestä ja kanteleesta, koivuista ja tuhansista järvistä, pitkistä kylmistä talvista ja toukokuun kylvöistä. Mietin, milloin näistä asioista on tullut niin painavia, meidän kaikkien tuntemia suomalaisuuden kuvia. Kuinka paljon saamme syyttää ja kiittää Leinoa?





2. viikko

Toinen osa kantaa nimeä Helmikuun manifesti. Olen runon äärellä, mutta samaan aikaan Suomen historian oppitunnilla. Googlaan, ryntään noloissani kohti tietoa, kohti varmennusta.

Ja olen Helsingissä, olen runossa "Helsinki sumussa". Olen siellä kaksi päivää manifestin julistamisen jälkeen, 17. helmikuuta 1899. Tutut maamerkit ja kaupungin uljaat rakennukset peittyvät paksuun sumuun, myrkkypilviin. Uhka leijailee maan ja kansan yllä.

Seuraava runo "Runoilija" on paitsi pitkä myös ravisteleva. Tulkitsen runon niin, että sen tarkoitus on nostattaa pienen ja köyhän kansan yhteis- ja taiteluhenkeä (Ja oli kuin ois omat tuskat nyt ollehet varjoja vaan, sana yksi nyt vaan salamoinut: Kaikk`edestä kansan ja maan!). Leino vetoaa paitsi ihmisiin, myös Jumalaan, tunnelma muuttuu lähes rukoukseksi ja minua tympii.

Runo "Herran kansa" - ja tympiminen muuttuu etomiseksi. Yritän sijoittaa runon kontekstiinsa ja omaan aikaansa - aikaan ennen itsenäisyyttä - mutta en tietenkään osaa sitä kunnolla tehdä. Tulkitsen tekstiä pakollakin tästä hetkestä käsin.

Leino määrittelee suomalaisuuden:  Nää tavat suomalaisen on: lain kuuliaisuus vankka, työ, tyyneys, Luojaan luottamus. Ei, en halua määrittelyä, en tätä enkä toisenlaistakaan. Nykykeskustelun lomassa säe me Suomen tavat pidämme ja suomalaisen päämme tuntuu lähinnä pelottavalta.

Yksi Leinon voimakeinoista on puhuttelu. Runon puhuja puhuttelee suomalaista, tarjoaa neuvoja, antaa käskyjä. Vaikka näin, "sankaruutta" kohti: Myö kallista henkesi, nuori mies, jos vaativi syntymämaasi, vain orjalle kova on kohtalon ies, siks seiso kuin myrskyssä paasi! - - hyvin kaadut, jos kalpa sun kaasi!


3. viikko

Tämän viikon ja näiden runojen aikana vaihtuu vuosisata, alkaa routavuodet. Runot ovat tiiviimpiä, hiotumpia. Ensimmäisen kerran mieleni tekisi käyttää termiä maaginen. Ehkä jopa myyttinen, tarunomainen. Leino kirjoittaa taikaneidistä, joka tuo talven Helsingin kaduille. Hän kirjoittaa Kartagon naisesta ja temppeliherrasta, jota saraseenit eivät onnistu nujertamaan.

Loppujen lopuksi päähuomioni varastaa kuitenkin "Lapin kesä". Yritän lukea runoa neutraalisti, mutta lukemiseen tulee heti nuotti, sävel. Kuulen Vesa-Matti Loirin äänen.

Sanotaan, että suomalaiset ovat mollikansaa - en tiedä, olenko samaa mieltä mutta tiedän, että tämä runo / kappale kuvaa ko. mielialaa täydellisesti: Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill` ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ah tuota iloa!

"Lapin kesä" on kirjoitettu tasan 80 vuotta ennen syntymääni. En tiedä miksi, mutta se tuntuu jotenkin merkitykselliseltä.

Tämän viikon aikana ilahduin myös siitä, että Leino kiroilee. Runossa "Tottumus" hän sanoo Jumaliste!






4. viikko

Tällä viikolla on satanut tauotta. Olen pukeutunut seitsemän päivän ajan kumisaappaisiin ja sadetakkiin. Ja olen tuntenut turnausväsymystä: Vapauden kirja on tuntunut painavalta, luotaantyöntävältä. Viikon alussa mieheni osti itselleen e-kirjana Antti Holman Kauheimmat runot, ja myönnän, että olen lukenut mieluummin Reino Leinoa kuin Eino Leinoa.

Nyt on sunnuntai-ilta. Istun keltaisen lampun valossa ja selaan Vapauden kirjan neljättä osaa. Sen nimi on Suurlakko, ja runot ovat vuosilta 1905-1906.

Kiinnitän huomiota me-puheeseen (Tosin kaunis ei tää kansa, sentään oma on se meidän, on sen itkut meidän itkut, on sen riemut meidän riemut - -). Kuten aiemmissakin osioissa, myös tässä runon puhuja on hengennostattaja, yhteishengen luoja, kansan kannattelija, jopa taisteluun käskyttäjä.

Yhtäkkiä havahdun siihen, että Leino on ollut todella nuori näitä kirjoittaessaan, reilusti alle kolmekymppinen. Mietin: tämä on vanhemman miehen ääni, jo pettymyksissäkin rypeneen miehen ääni.

Laki yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta hyväksyttiin Suomessa 1.6.1906. Tuona päivänä Leino on kirjoittanut runon "Kansan valta", jonka poljento lähes pakottaa lukemaan runoa ääneen. Ja myönnän: kyllä se kotimaan rakkauskin tässä hieman alkoi rinnassa helkähdellä. Unelma demokratiasta ja vapaudesta on käsinkosketeltavissa:

"Laki, turva miehen, naisen,
vapaus kansan, kansalaisen,
ihmis-arvo maassa mahti, 
kansan valta kansan vahti,
maa ei orjan eikä herran,
mutta heimon vapaan kerran."


5. viikko

Viidennen osan nimi on Toiset routavuodet. Eletään siis vuosia 1908-1917. Leino on pusertanut noin yhdeksän vuoden periodin yhdeksään runoon, ja useassa niissä runon puhujan äänensävy on pettynyt, pessimistinen, jopa vihainen. Se ääni, joka aiemmin uskoi kansaan ja yhteishenkeen, onkin nyt toivonsa sammuttanut; hän luottaa enää itseensä: Turhaan katson kansan pohjaan. Oman tieni itse ohjaan.

Yhä hän kuitenkin huutaa totuutta, vapautta, ihanteita, aatteita, ihmis-oikeuksia (sic!)

Samalla kun luen näitä runoja, kertaan mielessäni Suomen historiaa. Paljon on unohtunut, kaikkea en ole koskaan edes tiennyt. Pelkään, että kohta unohdan taas.

Mutta minua myös tympii.

Se, että runoissa puhutaan aina vaan miehistä. Miehissä on toivo, miehissä on sankaruus. Ja tämä sankaruus ja kunnia, sekin työntää vastaan: Mies mieheltä, mies mieheltä maa sankareita luo: se ainoo on säde auringon, mi lohdutusta tuo.





6. viikko

Olen maalissa! Kuudes osa on nimeltään Vallankumous ja sen viisi runoa ovat vuosilta 1917 ja 1918 - viimeinen, "Valtakunnan marssi", on kirjoitettu sisällissodan päättymispäivänä 15.5.1918.

En jaksa enää kunnolla keskittyä näihin sivuihin. Olen väsynyt - kuten Leinokin niitä kirjoittaessaan tuntuu olleen. Sen sijaan palaan kirjan esipuheeseen, mietin kirjan nimeä. Läpi kokoelman Leino kirjoittaa vapaudesta ja vapauden merkityksestä Suomelle, mutta mitä vapaus lopulta on. Mitä se oli hänelle, mitä se on minulle? Sisällissota, "veljesvaino", saa Leinon pohtimaan, oliko Suomi sittenkään valmis vapauteen.

Esipuhe, jonka Leino on kirjoittanut maaliskuussa 1918, on outo, synkkä, katkerakin. Leino on syvästi pahoillaan siitä, mihin Suomi on ajautunut: Tämä kansa ei siedä mitään eikä ketään itseään suurempaa. Se on taituri vihassa eikä rakkaudessa, sillä se ei voi rakastaa muita kuin itseään ja omasukuista.

Esipuheensa lopussa Leino selittää tämän kokoelman tarkoituksen. Vapauden kirjan tarkoitus on palauttaa mieliin, mistä me pari vuosikymmentä sitten lähdimme tähän tullaksemme, mitä me olemme matkallamme kokeneet ja minkä henkisen taipaleen tällä välin suorittaneet.

Kyllä. Kirja lienee tehtävänsä täyttänyt.



Katso myös:

_________________________________
Eino Leino: Vapauden kirja
Ilm. 1918
Uusi painos v. 1981 (Alea-kirja)
177 s.