13. elokuuta 2017

Vlogissa Herman Kochin Lääkäri

Kaikkea pitää kokeilla, myös naamansa työntämistä eetteriin. Elämäni ensimmäinen vlogaus tässä, kiitos ja anteeksi.




___________________________
Herman Koch: Lääkäri
Alk. Zomerhuis met zwembad (2011)
Suom. Sanna van Leeuwen
Siltala 2013
447 s.

5. elokuuta 2017

Julian Barnes: Puhumalla paras



Ah! Julian Barnes!

Kansikuvan perusteella en taatusti olisi ikinä tarttunut tähän opukseen, mutta nyt on tultu siihen pisteeseen, että haluan lukea kaiken, missä on Julian Barnesin nimi. Jopa kirjan, jossa on tuollainen ällö kansi, ja ehkä vähän tönkösti suomennettu nimikin (alk. Talking It Over).

Koska Barnes on mieletön.

Pirullinen.

Hauska.

Älykäs.

Nokkela.

Ivallinen.

Ja sanoinko jo: pirullinen.

Hän katsoo henkilöhahmojaan (ja välillä ehkä myös lukijaa) kaikkea muuta kuin vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Hän paloittelee hahmonsa julmasti leikkuulaudalle, paljastaa heidät ja heidän täydellisen itsekkyytensä ja moraalittomuutensa. Hänen tavassaan kirjoittaa epäsympaattisia hahmoja on jotain samaa kuin Herman Kochilla. Barnes on kuitenkin astetta hauskempi ja myös ymmärtäväisempi hahmojaan kohtaan kuin Koch.

Nauroin vedet silmissä, kun luin reilu kuukausi sitten Barnesin esseeromaania Flaubertin papukaija. Ja vähintään yhtä hulvattomia hetkiä vietin Puhumalla paras -romaanin kanssa. Sen aiheena on kolmiodraama, mikä sinänsä ei ole yhtään omaperäistä. Sen sijaan tapa, jolla Barnes tätä triangelia käsittelee, on erityinen. Olen lähes varma, että Jonas Hassen Khemiri on lukenut Puhumalla parhaan ennen kuin alkoi kirjoittaa hittiteostaan Kaikki se mitä en muista!

Kuten Khemirin kirjassa, myös Barnesin yli 20 vuotta aiemmin ilmestyneessä Puhumalla paras -romaanissa näkökulmat vaihtelevat: henkilöt kertovat omat versionsa tapahtumista jollekin tuntemattomaksi jäävälle taholle. He puhuttelevat tätä, haastavat, kyselevät. Yrittävät onkia häneltä tietoa, utelevat mitä muut ovat hänelle kertoneet. 

Tunnelma vaihtelee jäätävästä jännittävään, hilpeydestä myötähäpeään. Yksi kolmiodraaman osallisista - Oliver - saa minut vääntelehtimään erityisen levottomasti: hänen törttöilyistään tulee vahvasti mieleen Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie ja sen päähenkilön Matti Virtasen myötähäpeää aiheuttaneet toopeilut. 

Voin kuvitella, että Barnesilla on ollut hauskaa kirjoittaessaan tätä. Hänen tekstinsä on kadehdittavan estotonta, häpeilemätöntä, suoraa. Hän tosiaankin piruilee henkilöhahmojensa kustannuksella, mutta samaan aikaan hän myös kysyy - hyvin vakavissaan - sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen:

Mitä on rakkaus? Ja myös: keneen voimme lopulta luottaa?

Ja ah! vielä uudelleen! Tajusin, että Barnes on kirjoittanut tälle jatko-osan! Love, etc palaa tasan kymmenen vuotta myöhemmin Stuartin, Gillianin ja Oliverin luo. Idea on siis sama, kuin Juha Itkosen Palatkaa perhosissa. Jännää! Mitä S:lle, G:lle ja O:lle on tapahtunut? Mitä heille kuuluu nyt? Kuka on kenenkin kanssa? Apua, haluan tietää heti! Ja hei, eikö tämä jatko-osakin pitäisi suomentaa häh?

_____________________________
Julian Barnes: Puhumalla paras
Alk. Talking It Over (1991)
Suom. Kristiina Drews
WSOY 1992
298 s.

31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste, osa 5. Maria Jotuni: Huojuva talo



Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt jo viidenteen osaansa! Tällä kierroksella haastetta isännöi Tekstiluola-blogin Tuomas. 

Ja minä olen lukenut Maria Jotunin Huojuvan talon.

Tuon postuumisti julkaistun romaanin, joka sylkee verta, hikeä, pelkoa, nyrkkejä, lihaa, vihaa. Jotuni kuvaa lähes 600-sivuisessa kirjassaan helvetillistä avioliittoa tuskaisen läheltä, tuskaisen tarkasti. 

Minä mietin, miksi tämä kaikki, miksi näin moneen kertaan - ja sitten ymmärrän: jotta se tuntuisi todelta. Jotta edes jokin osa Lean kivusta välittyisi aitona; jotta lukija todella tuntisi vuosien painon; sen, kun kaikki vain jatkuu ennallaan, kerta toisensa jälkeen: alistuminen, nöyrtyminen, hiipivä toivo, toivon murskaantuminen.

***

Huojuvaa taloa lukiessani mieleeni palasi alkukesästä lukemani Märta Tikkasen runoteos Vuosisadan rakkaustarina.

Vaikka Jotunin teksti on runsasta ja polveilevaa ja Tikkasen runot säästeliäitä ja hiottuja, niiden virtauksessa on jotain samaa. Ne puhuvat perheväkivallasta, ne puhuvat siitä naisen suulla. Ne luovat tilannekuvia kodista, jonne mies tulee yömyöhään, humalassa ehkä, riitaa haastavana. Ne piirtävät eteemme naisen, joka kerta toisensa jälkeen toivoo parasta, koska rakastaa, koska ei voi muutakaan. 

En tiedä, puhuttiinko 1930-luvulla, jolloin Jotuni Huojuvaa taloa kirjoitti, vielä narsisteista, mutta yhtä kaikki sellaiseksi Lean aviomies Eero piirtyy. Hän janoaa ihailua, hän antaa itsestään hurmaavan kuvan ulkomaailmaan, mutta on kotona täyspaskiainen. Hän oikeuttaa itsellensä kaiken, mutta muille ei mitään. Hän haluaa olla vapaa kaikesta ja kaikista, mutta kahlehtii vaimonsa neljän seinän sisään. Hän on tunteeton, kylmä, mikään ei häneen koske. Ja hän on kuin lapsi, helposti ärtyvä ja itsekäs, pahankurinen: "Eeron tapana oli syyttää toista siitä, mihin hän itse oli syypää".

Mietin sitä, että tämä voisi olla totta.

Mietin sitä, että tämä on totta.

Jotunin pojanpoika, historioitsija Kari Tarkiainen on sanonut, että Huojuva talo pohjautuu Jotunin omaan avioliittoon Viljo Tarkiaisen kanssa.

***

En tiedä, lukeako kirjaa fiktiona, faktana, upottavana tarinana vai avunhuutona. Valtaosan ajasta olen kiukkuinen ja ärtynyt. Silloin tällöin myös tympääntynyt, sillä kirjassa todellakin kaikki kiertää samaa rataa, yhä uudelleen ja uudelleen. Lea on jumissa, hän miettii kyllä lähtemistä, mutta ei se ole todellinen vaihtoehto: Eerolla on rahat, Eerolla on valta. Kerta toisensa jälkeen Lea uskoo (tai toivoo), että nyt asiat muuttuvat, nyt Eero muuttuu:

"Kukapaties ei mikään ollut niin vaarallista kuin Lea oli kuvitellut. Ehkä olot kääntyivät vielä parempaan päin." (s. 505)

No niinpä vissiin. Tähän kohtaan olen kirjoittanut marginaaliin voi helvetti.

Olen vihainen. En Lealle, vaan epätasa-arvolle. Yhteiskunnalle, joka ajoi avioituneet naiset koteihinsa, ilman omaa rahaa, ilman omaa tilaa ("Lapsi ja talous, ne riittävät sinulle"). Mietin, että tämä on Suomi vain muutama hassu vuosikymmen sitten. Ajatus saa minut kiemurtelemaan tuolilla levottomasti. Haluan ulos, happea.

"Katu merkitsi hänelle maailmaa ja ihmisyhteyttä ja tuntui turvalliselta, siinä ei ollut sitä raskasta yksinäisyyden painostusta, mikä seinien sisässä oli niin masentavaa." (s. 519)


Maria Jotuni 1880-1943 (Wikimedia Commons)

En tiedä, millainen editointi Huojuvalle talolle on aikoinaan tehty, mutta nykylukijalle teksti on kyllä paikoin melkoista puuroa. Välillä teki mieli ottaa punakynä käteen ja vedellä lauseita ja kokonaisia kappaleitakin yli.

Varsinkin kirjan alkupuolella dialogi tuntuu epäuskottavalta ja Lean pitkät päänsisäiset pohdinnat ja selittelyt puuduttavat. Monin kohdin tulee mieleen myös, että Jotuni on unohtanut yhden kirjoittamisen perussäännöistä: "Näytä, älä kerro".

Vanhahtava kieli kuitenkin tässä ihastutti, samoin ihmismielen äärimmäisen tarkkanäköinen havainnointi. Jos haluat lukea psykologisen romaanin, lue Huojuva talo. Ja myös: jos haluat lukea feministisen romaanin, lue Huojuva talo. Silllä kyllä: tämä romaani on palopuhe, joka vaatii naiselle oikeuden omaan rahaan, omiin valintoihin, omiin turvaverkkoihin, omiin itsevalittuihin mahdollisuuksiin.

Ja yksi asia vielä: onneksi kirjassa on myös Lean sisko Toini. Hänessä on toivo, uskallus, elämänjano. Haluan päättää tämän tekstini lauseisiin, jotka Toini kirjoitti maailmalta siskolleen:

"Jos sinulta jää maailmassa taulupuolikin näkemättä, et tiedä ollenkaan, miten kaunis jo valmiiksi luotu maailma on. Jos sinulta jää kuulematta musiikki, joka sinun sielusi vasta herättää eloon, et tiedä eläneesikään." (s. 318)


***

Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:

_________________________________
Maria Jotuni: Huojuva talo
Valmistunut v. 1935, mutta julkaistu vasta v. 1963
Otava
577 s.

22. heinäkuuta 2017

Virginia Woolf: Majakka

Kerran kävi niin, että jätin Virginia Woolfin Majakan kesken. Siitä on vuosia aikaa, ehkä viitisentoistakin vuotta. En muista muita kertoja, mutta on hyvin mahdollista, että niitäkin on ollut. Kertoja, jolloin olen alkanut lukea ("Kyllä, tietysti, jos huomenna on kaunis ilma, rouva Ramsay sanoi. Mutta sinun täytyy nousta ylös yhtä aikaa auringon kanssa, hän lisäsi") ja sitten, hiljalleen uupunut, hukkunut tiheisiin kappaleisiin, pitkiin virkkeisiin, virtaan jota myöten ajatukset hajanaisina kulkevat. 

Nytkin väsyin, mutta olin päättänyt jatkaa. Olin päättänyt päästä majakalle asti. 

Koska minähän en voi vastustaa majakoita.

Ne seisovat jylhinä keskellä merta. Ne ovat yksin, mutta silti ne pitävät kaikki muut pystyssä, elossa. Ne valvovat pimeydessä, huolehtivat, että toiset pääsevät turvallisesti perille. Ne miettivät, tässäkö on kaikki, ja huokaisevat sitten hiljaa itsekseen: "Mikään maailmassa ei vedä vertoja tälle onnelle."

Majakat ovat kuin rouva Ramsay.

Niiden mielestä on mukavaa sekaantua toisten asioihin, kun oma elämä tuntuu pieneltä. Niiden mielestä on mukavaa antaa ohjeita ja neuvoja. Niiden mielestä on mukavaa, kun joku tulee kylään ja katselee ihaillen ympärilleen. Erityisen mukavaa on, jos ihmiset tulevat joukkoina, sillä silloin heitä on helpompi tarkastella; heidän heikkoutensa asettuvat nätimmin tarjottimelle.

***

Woolf suomustaa henkilönsä tyylikkäästi. Jokainen on ulkokuorensa alla rikki, epävarma, huomionhakuinen, pelokas, tympääntynyt. Päivällispöydässä pikkumaisuudet pullahtavat esiin. 

Ja miten hauskaa on Woolfin tapa käsitellä sukupuolirooleja; sitä mikä kenellekin on (muka) sopivaa! Ironisesti Woolf läpsyttelee sovinisteja poskipäille, haistattelee pitkät niille, joiden mielestä nainen ei osaa ajatella, ei osaa olla luova, ei voi olla taiteilija tai kirjailija. Rakastuin Lily Briscoen hahmoon, joka oli minusta lopulta kirjan varsinainen päähenkilö. 

"Hän [Lily] oli katsellut pöytäliinaa, ja hänen mieleensä oli välähtänyt että hän siirtäisi puun keskelle eikä hänen tarvitsisi koskaan mennä naimisiin kenenkään kanssa, ja hänet valtasi suunnaton riemu." (s. 217)

***

Yhtäkkiä tajuan: tämä kirja tulee olemaan minun aarrearkkuni. Se on täynnä sitä, mistä haluan itsekin kirjoittaa. Se kertoo hiljaisuudesta, siitä kun "koko maailma näytti olevan tyhjä puheenaiheista". Se kertoo ajan kulumisesta ja siitä, mitä meistä jää jäljelle. Se kertoo halusta olla yksin ja halusta saada huomiota ja rakkautta. Se kertoo unelmista ja toisten tahtoon taipumisesta. 

Eikä kyse ole vain siitä, mistä Majakka kertoo. Kyse on myös siitä, miten se kertoo. Vaikka teksti ei ole kevyttä, se on järisyttävän rytmikästä. Se miten, Woolf hyödyntää lyhyitä lukuja pitkien raskaiden lukujen välissä! Se, miten hän piilottaa asioita sulkeisiin niin, että usein niissä sijaitseekin se kaikkein tärkein! Ja se, miten ensin aika matelee (kaikki tapahtuu yhden päivän sisällä) ja sitten se juoksee niin, että olen kompastua (vuosien pöly laskeutuu huonekalujen päälle yhdessä silmänräpäyksessä, ihmiset vanhenevat sormia näpsäyttämällä, joku heistä on jo kuollutkin - tuosta vaan, yhtäkkiä, noin ikään)!

Jos joku haluaa myydä tai lahjoittaa minulle Majakan, olisin hyvin onnellinen. Palautan kirjastokappaleeni pitkin hampain takaisin.

__________________________
Virginia Woolf: Majakka
Alk. To the Lighthouse (1927)
Suom. Kai Kaila
Tammi 2003 (1. suomennos vuonna 1977)
258 s.

16. heinäkuuta 2017

Virpi Pöyhönen: Doe


Miksi? Kiinnitin Virpi Pöyhösen Doe-romaaniin huomiota heti silloin, kun kirja ilmestyi vuonna 2015. Tiesin haluavani lukea sen, sillä takakannen sanat pikkukaupunki, mystinen, vapaudenkaipuu ja epämääräinen uhka vetosivat. Olen aina rakastanut tarinoita, jotka sijoittuvat pieniin kyliin, pieniin yhteisöihin, paikkoihin joissa kaikki tuntevat toisensa - ja silti: jokaisella on salaisuus.

Mitä? Doe kertoo Patty Jonesin (jotenkin hurmaava nimi muuten!) ja hänen tyttärensä Maryn tarinan. Ja vielä: amerikkalaisen Doe-nimisen kaupungin tarinan. On köyhyyttä, on väkivaltaa, on huono-osaisuutta, on vihaa, on epätasa-arvoisuutta. On juuret, jotka pitävät paikoillaan ja on oksat, jotka haluavat kurkotella kauemmas. 

Päällimmäinen ajatus? Lukiessa en tuntenut suurtakaan koukuttumista ja välillä koko touhu tuntui pakkopullalta. Silti huomaan, että jälkeenpäin olen palannut kirjaan mielessäni usein: jokin sen tunnelmassa kuitenkin vetosi, jätti jäljen. Pidin kirjan karuudesta. Ja siitä, miten rajusti sekä Patty että Mary pyrkivät vapautta kohti, omaa itseään kohti. Äidin ja tyttären riippuvuussuhde on kuvattu hienosti.

Mihin vertaisin? Kolme muuta kirjaa pyöri mielessäni tuon tuosta lukiessani tätä: Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja, Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Hannele Mikaela Taivassalon Viisi veistä Andrei Kraplilla. Yhteisiä teemoja ovat mm. pakeneminen, vaeltaminen, pieni yhteisö, uhka tai ainakin uhan tunne, nuori kertoja/päähenkilö, vanhempien ja lapsen suhde. 

Sitaatti? "Opin, että ennen kuin voi puhua, täytyy tuntea." (s. 62)

Muuta? Kirjassa on virke, joka on eittämättä Rosa Liksomin Hytti nro 6:n innoittama: "Kaikki oli jatkuvassa liikkeessä, maa, puut, ilma, pilvet, tuuli, talot, kaupungit." (s. 164). Liksomin versio menee näin: "Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset" (mm. s. 117)

_________________________
Virpi Pöyhönen: Doe
WSOY 2015
276 s.

9. heinäkuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

Kuva: Tomi Reunanen

 Makasin ruohikolla, vaalean viltin päällä, ihoni kuumeni auringossa, pieni hikinoro valui otsaltani alaspäin, kohti leuan kaarta. Luin, leijailin yläilmoissa, annoin hiusteni mennä takkuun tuulen mukana, huusin - ääneen tai mielessäni - "vapaus!" Ja myös: "Pariisi!" Katsoin miestä vieressäni, en tuntenut häntä juuri lainkaan, mutta tiesin hänen vievän minut perille. Alhaalla, jossain tuolla kaukana, näin ihmisiä, he olivat kuin nuppineuloja, pieniä, tylsiä. Ja he katsoivat ylös, minua kohti. Nauroin niin, että sylki roiskui.

 Sitten havahduin: leppäkerttu kulki kirjan sivun poikki, käveli tarinani yli, oikaisi röyhkeästi lauseideni päältä.  

Viimein oli kesä. Loma.

Ja lomakirjani oli Katja Kallion Yön kantaja.

Kallion kuudes romaani on saanut innoituksensa Amanda Fredrika Aaltosen (1864-1918) elämästä. Se kertoo naisesta, joka ei osannut eikä halunnut sopeutua niihin muotteihin, joihin nuori nainen yritettiin väkisin tunkea. Amanda halusi olla villi ja vapaa, elää hetkessä, kokea kaiken mahdollisen. Hän nousi kuumailmapalloon, hän lensi Euroopan yllä, hän oli totta - ja hän oli liikaa yhteiskunnalle, vallitseville moraalisäännöille. Hän päätyi Seilin saarelle, "hullujen" naisten saarelle, mielisairaalaan, josta "ei kukaan ole koskaan pois päässyt".

Kallio kirjoittaa osuvin, terävin, tuorein kielikuvin. Hän kuljettaa lukijan syvälle Seilin maisemiin, ja vähintään yhtä syvälle Amandan pään sisään. Vapaus - se, että saan tehdä elämälläni juuri sitä mitä itse haluan - tuntuu nyt tärisyttävän tärkeältä, kaikkein oleellisimmalta. 

Ja vaikka kirjan aihe on raaka ja Amandan kohtalo nostaa vihan liekit, Yön kantaja on hyvin kaunis kirja. Se viipyy hetkissä, näkee niiden onnen ja hyvyyden. Yllätyin, miten lohdullinen olo lukiessa tuli. Lopulta kaiken keskiössä on se sama, mikä aina: rakkaus. Sen kaipuu, sen tarve - ja sen vaikeus.

"Tämän vuoksi vanhaa ihmistä kolottaa joka paikasta. Ympäri ruumista särkevät kaikki ne ihmiset jotka ovat elämän mittaan päässeet tunkeutumaan luihin." (s. 366)


_____________________________________
Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017
380 s.

1. heinäkuuta 2017

Hajanaisia muistiinpanoja Flaubertista ja onnellisuudesta, muuton keskeltä


Tämä paikka on jo järjestyksessä uudessa asunnossa. Kirjoja yöpöydälläni.


Blogini on ollut taas lähes kuukauden hiljaa, vaikka vielä keväällä lupasin, että pian helpottaa. Noh, päätoimittamani Sylvin kirjallisuusnumero putkahti kyllä ulos, mutta sitten tapahtui kaikkea muuta yllättävää: uusi duuni, irtisanoutuminen, muutto. Puolessatoista kuukaudessa olen laittanut lähes kaikki elämäni palikat uuteen asentoon, joten niin: blogi on pysynyt hiljaa. Syksy tuo vielä tullessaan lisää uutta, sillä aloitan opinnot Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa

Aika on siis kortilla, mutta olen silti päättänyt pitää bloginikin hengissä. Tapani blogata tulee kuitenkin muuttumaan. Hion vielä yksityiskohtia, mutta varmaa on, että blogaukset lyhenevät, en enää välttämättä blogaa kaikista lukemistani kirjoista ja ehkä joskus tekstin korvaakin video. Haluan pitää blogini tilana, jossa voin intoilla kirjoista, tehdä lukusuunnitelmia, kasata kirjalistoja. Luetut-välisivuja aion päivittää myös jatkossa (2015, 2016, 2017).

***

Kesäkuussa ehdin lukea melko vähän, mutta myös melko hyvää. Tässä pari erityisesti sykähdyttänyttä kirjaa, jotka kietoutuivat vielä jännästi yhteenkin. Miltä tällainen bloggaustapa muuten tuntuisi?


Tommi Melender: Onnellisuudesta

WSOY 2016
183 s.

Mikä? Esseekokoelma, joka pohtii onnellisuutta laajalla skaalalla ja maanläheisesti. Ei mitään tympeää positiivisuushömppää, vaan älykästä ja usein kirjallisuuteen tukeutuvaa tekstiä. 
Mitä pidin? Pidin, ja paljon. Lukemisesta on jo kuukausi aikaa, joten en muista yksityiskohtia kovin hyvin, mutta ihailin Melenderin tapaa tuoda itsensä tekstiinsä mukaan. Hän on rohkea ja avoin, auki ja haavoittuvainen. Niinhän parhaat esseet tuppaavat syntymäänkin.
Tunnetilani? Innostunut. Luin monia kohtia ääneen. Ajattelin, että tämän jälkeen mikä tahansa tusinaelämäntapaopas tuntuu entistäkin pliisummalta ja hyvin todennäköisesti myös ärsyttävältä.
Päällimmäinen ajatus? Haluan lukea kaikki nämä kirjat, joihin Melender esseissään viittaa! Flaubertin kirjeet, Camus`n Putoaminen ja (uudelleen) Sivullinen, Pessoan Anarkistipankkiiri, Zadie Smithin Changing My Mind -esseekokoelma, Tua Forsströmin runot...
Sitaatti? "Minulle päiväkirjat, fragmentit ja muistiinpanot ovat ylipäänsäkin mieluista proosaa, koska niistä puuttuu lukemista ohjaava teoksellinen hahmo. Ei ole ennalta määrättyä kompositiota, ei ole juonta tai henkilöhahmoja, on vain tekstikatkelmia, joissa ajatukset ja äänensävyt sulautuvat erottamattomasti toisiinsa." (s. 76)
Mitä jäin miettimään? Melender on paitsi esseisti, myös runoilija ja romaanikirjailija. Hän kirjoittaa kokoelmassa myös omasta kirjailijuudestaan ja toteaa eräässä kohdassa näin: "Mikään ei ole nöyryyttävämpää kuin räävitön ylistäminen. Jos haluat loukata kirjailijaa, esitä perusteeton kehu." (s. 109)


Julian Barnes: Flaubertin papukaija

Alk. Flaubert`s Parrot (1984)
Suom. Kristiina Drews
WSOY 1987
278 s.

Miksi? Englantilainen Julian Barnes ihastutti minua muutama vuosi sitten romaanillaan Kuin jokin päättyisi. Kun huomasin, että hänen romaaninsa Flaubertin papukaija löytyi David Bowien suosikkikirjojen joukosta, otin sen lukulistalleni.
Mikä? Barnesin kolmas romaani vuodelta 1984. Kertoo eläkkeellä olevasta brittilääkäristä, joka on lähes pakkomielteisen kiinnostunut kirjailija Gustave Flaubertista. Tuo lääkäri - nimeltään Geoffrey Braithwaite - matkustelee Ranskassa Flaubertin jalan jäljillä ja yrittää selvittää muun muassa erään täytetyn papukaijan salaisuutta.
Kuulostaako tylsältä? Niin minäkin aluksi ajattelin. Kirja on kauttaaltaan melko esseemäinen, mutta erityisen tietopainotteinen se on nimenomaan alussa. Kannattaa vain puskea eteenpäin, sillä ihan kohta naurat niin, että vedet kuplivat alaluomillasi. Barnes on nimittäin järjettömän hauska ja ivallinen kirjailija, joka huvittelee niin lukijansa kuin henkilöhahmojensakin kustannuksella.
Sitaatti? Tämä kirja on täynnä sitaattikamaa! On mahdotonta valita vain yhtä! Valitsen kuitenkin: "Mitä hyötyä oli teknisestä kehityksestä vailla moraalista kehitystä? Rautatie vain mahdollistaisi sen että entistä useammat ihmiset pääsisivät liikkumaan paikasta toiseen ja olemaan joukolla tyhmiä." (s. 155)
Se hetki, kun samaistuin Flaubertiin? Olen aina ajatellut, että elämässä on paljon asioita, jotka tuntuvat teoriassa ja ajatuksen tasolla paljon upeammilta kuin mitä ovat ikinä käytännössä. Miettikääpä vaikka töiden tekoa laiturin nokassa: ihana ajatus, mutta käytännössä aivan katastrofi, sillä auringonvalossa tietokoneen näytöltä ei näe mitään ja istuminen siinä tikkuisella laiturilla vetää selänkin nopeasti jumiin. On kuuma ja hyttyset kiusaavat. Tässä on jotain samaa kuin ns. flaubertiaanisessa temperamentissa: "Onni on mielikuvituksessa, ei teoissa. Mielihyvää saa ensin odotuksista ja sitten muistoista." (s. 247) Tai vielä tämä: "Hän [Flaubert] piti matkustamisen ideasta ja matkojen muistoista, mutta ei itse matkustamisesta." (s. 208)
Mitä mietin? Sitä hassua sattumaa, että luin lähes peräkkäin Melenderin kirjan ja tämän, sillä myös Melender kirjoittaa paljon Flaubertista ja hänen (pessimistisestä) elämänkatsomuksestaan. Olen lukenut Flaubertilta vain Rouva Bovaryn, mutta minusta tuntuu kuin tuntisin hänet jo lähemmin!
Mistä erityisesti pidin? Flaubertin papukaija on äärimmäisen kirjallinen teos. Barnes hauskuttaa lukijaa muun muassa listalla kirjoista, jollaisia ei pitäisi enää saada kirjoittaa. Erilaiset tekstityypit sanakirjoista tenttikysymyksiin tanssahtelevat tyylikkäästi kirjan narisevilla sivuilla.
Muuta? Onko tässä paras vuonna 2017 lukemani kirja? Ehkäpä. Ainakin niin hyvä, että hain kirjastosta lisää Barnesia: romaani Puhumalla paras vaikuttaa takuuvarmalta kamalta sekin.