6. kesäkuuta 2017

Kittanoita: Vuosisadan rakkaustarina ja Saari



Olen viime aikoina potenut hienoista uutuuskirjaähkyä. Olen laittanut minulle tulleita kirjastovarauksia saman tien eteenpäin, koska en ole vain jaksanut lukea kevään uutuuksia - siitä huolimatta, että siellä odottaa muun muassa sellaisia hienouksia kuin Zadie Smithin Swing Time, Elena Ferranten Uuden nimen tarina, Katja Kallion Yön kantaja, Mila Teräksen Jäljet ja Ian McEwanin Pähkinänkuori

Sen sijaan olen hakeutunut vanhemman kirjallisuuden pariin: olen lukenut paitsi Märta Tikkasta ja Raija Siekkistä, myös Tšehovia ja Waltaria. Luulen, että tästä kesästä tuleekin minulle klassikkojen kesä. Syksyllä lienee aikaa palata kevään uutukaisiin, sillä syksyn 2017 uutuusluettelot eivät huimaa päätä.


Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Alk. Århundradets kärlekssaga (1978)
Suom. Eila Pennanen
Tammi 1981
173 s.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on yksi #hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani. Se on maannut vuositolkulla kirjahyllyssäni, kulkenut mukana muutosta toiseen, mutta en ole saanut koskaan luetuksi sitä. Nyt otin runokokoelman mukaani junamatkalle ja luin sen lopulta ahmien. Nopeasti, upoten, henki salpautuen. 

Tikkasen teos on omaelämäkerrallinen ja tunnustuksellinen. Sen runot ruotivat kahden kirjailijan välistä avioliittoa, jossa yksikään päivä ei ole seesteinen. Kolmeen osaan jakautuva kokoelma kuvaa miehen alkoholismia, pettämistä, valtaa, mustasukkaisuutta, alistamista, narsismia, vähättelyä. Mutta se kuvaa myös rakkauden alun ja sen valtavan voiman; halun olla yhdessä silloinkin, kun kaikki on sietämätöntä. Ja vielä tämän: työn tärkeyden naiselle - ja oman huoneen.

Varsinkin kirjan alkupuolella näen punaista. Haluaisin potkia ja lyödä. Huutaa voi jumalauta! Tunnen sääliä, surua, vihaa, ällötystä. On hetkiä, jolloin tiedän tasan tarkkaan, mistä Tikkanen puhuu, mitä hän tarkoittaa. Tiedän, ettei rakkaus ole aina yksinkertaista - ei lähteminen eikä jääminen. Tiedän, että rakastamansa ihmisen valheet haluaa uskoa. Tiedän, että oma työ ja omat sanat ovat keino pysyä kasassa.

"Niin kauan kuin minulla on työni
minulla on tie jota kulkea
oma tieni mennen tullen
Seitsemäntoista minuuttia bussissa
jolloin ennätän lukea
tai kehrätä runoa päässäni - -" (s. 111)

Vaikka Vuosisadan rakkaustarinan minä on nainen, joka jää - loppuun saakka - avioliittoon, jossa hän joutuu petetyksi, alistetuksi, haukutuksi ja hakatuksi, kirja on ehdottoman feministinen ja naisen voimaa ylistävä. Tikkanen pohtii veitsenterävästi sukupuolirooleja; hän kysyy, miksi naisen luova työ on arvottomampaa. Miksi kirjailijapariskunnan mies voi viettää päivänsä kirjoittaen, kun naisen täytyy hoitaa lapset ja koti? Ja näinkin:

"Joskus
yritän ajatella
millaista olisi 
jos sinä asuisit
yhdessä Christerin kanssa
ja teillä olisi yhteensä 
neljä lasta - -

Etkö ehkä joskus
tulisi ajatelleeksi
että Christerkin haluaa kirjoittaa
tai lukea 
tai ajatella
itsekseen
myös muina vuorokaudenaikoina 
kuin kello 23 ja 6 välillä? - -" (s. 123)

Vuosisadan rakkaustarina herätti halun lukea lisää Tikkasta ja myös Tikkasten liitosta. Laitan lukulistalleni ainakin kirjat Miestä ei voi raiskata ja Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.

Helmet-lukuhaaste: kirja on inspiroinut muuta taidetta


Raija Siekkinen: Saari

Otava 1988
127 s.

Olen aina intuitiivisesti ajatellut pitäväni Raija Siekkisestä (1953-2004), vaikka en ole lukenut häneltä aiemmin mitään. Saari-pienoisromaanin nappasin mukaan Kööpenhaminan-matkalle, ja kyllä: pidin. Novellitaiturina tunnettu Siekkinen kirjoittaa tässä esikoisromaanissaan hallittua, hiottua, hidasta kieltä, joka luo kirjaan aivan erityisen, mystisen tunnelman.

Myönnän, että juonen tasolla tipahdin jossain vaiheessa kyydistä. En enää tiennyt, oliko saaressa asuvan naisen seurassa yksi vai useampi mies. En enää tajunnut, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat. En ihan ymmärtänyt sitäkään, mitä tarinaan ilmestyvä kettu symboloi. Mutta silti, niin: pidin.

Tulkitsin, että tässä kirjassa ollaan monella tavalla taitekohdassa. Ihmissuhteiden, nuoruuden, työn - ehkä koko elämän taitekohdassa. Suhteet päättyvät, aikuisuus alkaa, työ valmistuu, jokin uusi odottaa. Alla oleva sitaatti kuvaa paitsi tätä ajatusta, myös koko kirjan - välillä piinaavaakin - tunnelmaa hyvin:

"Kun hän aamun jo alkaessa hämärtää nousi siitä, hän oli kuin joku toinen, jota piti varoa. Hän ajatteli, millainen on eläintarhan eläin, joka on huomannut, että häkin ovi on raollaan, ja hän halusi liikkua ja olla niin kuin sellainen eläin liikkuu ja on." (s. 100)

Erityismainintana: Siekkisen tapa pilkuttaa on hurmaava! Ja se, että kirja sijoittuu saareen, merelle, on tietysti aina erityisen ihanaa:

"Koko saari tuntuu keinuvan meren tahdissa, aamuyöllä, koko pitkän valvotun yön jälkeen se keinuu; ja jonakin aamuna, kun herää ja menee ulos, kaikkialla on hiljaista, tyyntä, märkää, meri raskas ja tasainen." (s. 11)

Helmet-lukuhaaste: kirjan kannessa on eläin

3. kesäkuuta 2017

Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä


Luin Rosa Meriläisen ja Saara Särmän yhdessä kirjoittaman Anna mennä -opuksen vajaa kuukausi sitten ja olen huomannut siteeraavani kirjaa sen jälkeen jo useissa keskusteluissa. Meriläinen ja Särmä lähestyvät feminististä elämäntapaa leppoisasti, hauskasti ja paikoin hyvinkin kepeästi, mutta samaan aikaan ihan pirun tosissaan: omille toilailuilleen voi ja saa naureskella, mutta mikään ei oikeuta paskaa tai epätasa-arvoista kohtelua. 

Muistiinpanoja:
  • kehu nainen päivässä - muista myös itsesi!
  • toimi tasan päinvastoin kuin lukuisat suomalaiset sananlaskut kehottavat ("Laiska töitään luettelee", "Vaatimattomuus kaunistaa", "Rumat ne vaatteilla koreilee"...)
  • ei ole olemassa sellaista asiaa kuin häpeäbiisi: älä häpeä asioita joista tykkäät!
  • aina on syytä krymppaamiseen (asioiden juhlistamiseen leivoksella) ja skumppaamiseen (no niin)
  • täytyy lukea Rebecca Solnitin essee Men Explain Things to Me (mansplaining-termistä)
  • ei ole mitään syytä olla kunnianhimossaan kohtuullinen. Kohtuullisuus ylipäätään on tympeää: omia rajojaan kannattaa venyttää
  • "Jos tarkoitus oli juoda humalaan ja onnistui tavoitteessaan, miksi harmitella sitä, että käyttäytyi kuin humalainen?"
  • hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, joilta voit oppia jotain
  • näkyväksi tulemista voi harjoitella. Tavoite: purjehtia ylväästi käytävillä
  • myös kehtaamista voi - ja kannattaa! - harjoitella
  • naiset kärsivät ns. huijarisyndroomasta selvästi useammin kuin miehet: he pelkäävät, että eivät oikeasti olekaan niin hyviä ja ammattitaitoisia kuin ihmiset luulevat ja ovat varmoja, että he "paljastuvat" hetkellä millä hyvänsä. Muun muassa tämä on asia, josta olen jauhanut kapakan pöydässä.
  • mentor voi olla myös sinua nuorempi
  • "Koirat haukkuu, karavaani kulkee!" Eli jätä muiden ihmisten mielipiteet omaan arvoonsa.
  • naiset siivoavat keskimäärin 43 minuuttia joka päivä, miehet 34 minuuttia. Mitä helvettiä? Itse siivoan noin paljon ehkä kuukaudessa. Rosan ohjeet leppoisampaan "siivoamiseen" naurattavat, koska elän jo nyt täysin niiden mukaan.
  • Tove Janssonkin on sanonut: "Valo siivilöityy kauniimmin likaisten ikkunoiden läpi."
  • valitsitko väärän asunnon, uran tai puolison? So what? Mieli saa muuttua matkan varrella ja kiinnostuksen kohteet elää; asuntoja voi vaihtaa ja työpaikoista irtisanoutua. Yleensä harhailu tekee vain hyvää!
  • terve itsekkyys on sallittua: "Kruunu painaa, heitä se pois!"
  • omaan kuplaan kannattaa päästää myös muita ihmisiä
  • ei haittaa, jos ei osaa. Tee silti.
  • älä koskaan jätä väliin ainuttakaan tilaisuutta tehdä elämästä hauskempaa!
  • Ja vielä Rosan sanoin: "Miten minua aina onkaan korvennut se, että joku kuvittelee tietävänsä haluistani ja toiveistani jotain vain sen perusteella, että olen nainen. Hitto soikoon, sisustaminen ei kiinnosta!"
____________________________________________________
Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä - opas hauskempaan elämään
S & S 2016
364 s.

15. toukokuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset


Satu Taskinen on julkaissut kolme romaania: Täydellinen paisti (2011), Katedraali (2014) ja Lapset (2017). 

Kolme näitä kirjoja yhdistävää seikkaa: 
1) kaikki ovat yhdenpäivänromaaneja
2) mikään niistä ei päästä lukijaa helpolla
3) kesken jättäminen ei ole vaihtoehto

Tänä keväänä ilmestynyt Lapset on haastavuudessaan vielä aivan omaa luokkaansa. Idea lyhyesti on tämä: 

eläkeikää lähestyvä miesopettaja tekee lähtöä lastenlastensa juhliin, mutta matkan varrelle tulee yhä uusia esteitä ja hidasteita. Valtaosa hidasteista on Navidin päänsisäisiä, sillä niin: oikeastaan koko romaani on tämän sympaattisen miehen yksinpuhelua tai yksinajattelua. Ulkoisesti tapahtuu vain hyvin vähän, mutta Navidin pään sisällä kuohuu ja vaahtoaa. Yksityiset perhehuolet lyövät kättä isojen maapalloa ravistelevien ongelmien kanssa, mutta lopulta Navidin ajatukset kiertyvät yhden peruskysymyksen ympärille: Mikä on ihminen?

Luin Lapsia hyvin, hyvin hitaasti. Välillä kirjan avaaminen tuntui raskaalta, mutta hämmentävällä tavalla tunsin kuitenkin kiitollisuutta joka kerta, kun jaksoin avata kirjan ja lukea edes muutaman sivun. Suurimman osan ajasta olin ihan pihalla, mutta sitten niinä hetkinä kun tajusin jotain, tajusinkin aina jotain mielettömän hienoa. Jotain oleellista.

Taskinen käsittelee Navidin kautta oikeastaan kaiken, millä on merkitystä. Hän levittää ihmisyyden eteemme, vetää sen puukolla rajusti auki ja fileoi nätisti kohta kerrallaan. Filosofisella otteella hän pohtii lasten kasvattamista, kommunikoinnin vaikeutta, ihmisen älykkyyttä ja tyhmyyttä, pelkoa ja kateutta, itsekkyyttä ja epätasa-arvoa, luonnon kunnioittamista, kulutushysterian älyttömyyttä, elämän kiertokulkua. Taskinen vetoaa lukijaansa lukemattomin tavoin, mutta kirjastoböönana poimin sitaatiksi tietysti tämän:

"Usein on niin, että ihminen tietää asioita, joita ei haluaisi tietää, ei edes niiden mahdollisuudesta. Väittää sitten: ei aavistusta, ei tuolloin eikä nyt. Ihminen väittää: olisin sitä ja tätä, jos vain olisin tiennyt, ymmärtänyt, tajunnut. Ihminen vetoaa tietämättömyyteen, hölmöyteen, ymmärtämättömyyteen, tahattomuuteen, kun haluaa vapautua vastuusta. Mutta eihän sellainen vetele, jos on aivot päässä ja lukutaito ja kirjastokortti taskussa." (s. 39-40)

Kirjan nimi Lapset viittaa paitsi Navidin oppilaisiin ja hänen omiin lapsiinsa, myös yleisemmin kaikkiin lapsiin ja nuoriin, joissa on - kliseisesti - maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuus. 

Navid painii kasvatuksellisten kysymysten kanssa: hän yrittää opettaa oikeudenmukaisuutta, yksilön erityisyyttä, rohkeutta, lämpöä, vastuunkantoa ("Olen sanonut oppilailleni, että täytyy pitää itsestä huolta. Että se ei ole oikeus vaan velvollisuus."). Hän uskoo lapsiin ja tuleviin sukupolviin, mutta samaan aikaan hän tuntee valtavaa riittämättömyyttä ja pelkoa, ettei osaa toimia lasten kanssa oikein: "Me opimme toisiamme matkimalla. Apinoimalla. Siksi: maailman typerin ja vastuuntunnottomin neuvo: Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon.

Taskisen romaani on loputon filosofisten kysymysten aarreaitta, ja sitä voisi tarkastella lukemattomilta suunnilta. Itselläni jäi vahviten mieleen ajatukset materialismista ja hysteerisestä kuluttamisesta sekä tämä: miksi ihminen aikuistuessaan kadottaa kaikkein yksinkertaisimmat vastaukset? Kun lapsi kysyy, miksi köyhälle ei vain anneta ruokaa ja miksi aikuiset ovat julmia ja lyövät, me emme osaa enää vastata. 

_______________________________
Satu Taskinen: Lapset
Teos 2017
296 s.


2. toukokuuta 2017

Kittanoita: Tällä tavalla maailma loppuu ja Kupoli


Blogini on ollut viime aikoina vähän henkitoreissaan, mutta uskallan luvata, että pian helpottaa! Tekohengityksenä tarjoilen tässä kaksi kittanaa*: toinen oli minulle yksi kevään odotetuimmista uutuuskirjoista ja toiseen en olisi varmasti koskaan tarttunut ilman työpaikan henkilökunnan lukupiiriä. Valitettavasti molemmat lukukokemukset jäivät hailakoiksi.

*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Alk. Så här upphör världen (2017)
Suom. Jaana Nikula
Otava 2017
287 s.

Philip Teirin esikoisromaani Talvisota: avioliittoromaani (2013) oli kirja, johon humahdin täydellisesti ja jonka olen usein maininnut myös yhdeksi suosikkikirjakseni. Teirin tapa kuvata ihmisiä ja kuljettaa tarinaa toi mieleeni Jonathan Franzenin ja jep, minun suustani tämä on valtava kehu. Siksipä odotinkin tätä uutta romaania Tällä tavalla maailma loppuu kieli pitkällä.

Lukiessa tuli kuitenkin hämmennys. En oikein saanut kirjan ideasta kiinni, en tiennyt mistä kulmasta sitä pitäisi tarkastella, mihin tyylilajiin se tulisi tunkea. Takakansi lupaa "hauskanhaikeaa", mutta minulle kirjan tunnelma oli pikemminkin mystinen, hämyisä, jollain lailla ehkä alakuloinen ja synkeä. Hauskuutta löysin korkeintaan yhdestä hahmosta, Susannesta. 

Tämä ei ole vielä sinänsä moite: minähän pidän nimenomaan synkästä ja mystisestä, enkä kovinkaan usein jaksa mitään hassunhauskaa. Teir luo jännän tunnelman, mutta ehkä se, mikä minua tässä vaivasi, oli se, etten ollut ihan varma, "tulkitsinko" tätä tunnelmaa oikein. Kaivoinko kirjasta esiin jotain, mitä siinä ei kuitenkaan ollut? 

Toinen asia, mikä minua lukiessa vaivasi, oli se, että minusta tuntui, että olen lukenut jotain todella samantyylistä aiemminkin. Mietin paljon esimerkiksi Joel Haahtelan romaania Naiset katsovat vastavaloon, jossa myös kiehtova "hippipariskunta" pistää naapuruston sekaisin. Ja mietin Karoliina Timosen romaania Kesäinen illuusio, jossa ollaan niin ikään meren rannalla ja mystiset elementit valtaavat tilaa. Ja mietin Monika Fagerholmin romaania Ihanat naiset rannalla, jossa ollaan samalla tavalla paettu kesää huvilalle ja jossa lapset aikuistuvat ja aikuiset kaipaavat vapautta.

Teirillä on kyllä tässäkin kirjassa hetkensä. Erityisen hyvin hän kuvaa nyt lapsia, lasten tunteita ja kokemuksia. Sitä, miten pieni Anton pelkää kulkea yksin metsän läpi. Pelkää astua autioon mökkiin. Ja miten hän juoksee, juoksee, juoksee. Myös teini-ikäisen Alicen mielenkuohut ovat uskottavia ja aitoja. Ehkä olisinkin toivonut, että henkilögalleria olisi rajattu pienemmäksi - ehkä vain pelkän ydinperheen tarkastelu olisi riittänyt. Miksi esimerkiksi Kati ja Anders saivat näin paljon sivutilaa, vaikka heidän tarinansa oli täysin toissijainen?

Ja vielä: Teir petaa jännitystä salaisuuden ympärille, jonka lukija tietää, mutta kaikki kirjan henkilöt eivät. Lukija odottaa, että salaisuuden paljastuessa räjähtää kunnolla, mutta noh... pliisuksi jää. 


Pekka Matilainen: Kupoli

Atena 2013
299 s.

Historiallinen dekkari. Siinäpä kaksi sanaa, jotka saavat minut helposti huokailemaan. Yhdistettynä ne tuntuvat vieläkin tympeämmiltä. Mutta niin vain otin ja luin pari viikkoa sitten historiallisen dekkarin - kiitos lukupiirin.

Pekka Matilaisen esikoisromaani Kupoli sijoittuu 1400-luvun Firenzeen. On tapahtunut murha, ja kohta murhia tulee lisää. Pian selviää, että murhien taustalla on eräs harvinainen käsikirjoitus, Alfa-koodeksi, jonka yksi jos toinenkin mahtimies tai oppinut haluaisi itselleen. 

Matilainen kirjoittaa kiinnostavaa ajankuvaa. Kansiliepeessä kerrotaan hänen tutkineen renessanssin Firenzeä, ja se on helppo huomata: aika ja kaupunki heräävät eloon, todelliset henkilöt tipahtelevat kirjan sivuille notkeasti. Kieli on viehättävän vanhanaikaista ja simppeliä, jopa asiallista. Välillä Matilainen tuntuu unohtavan, että kirjoittaa romaani: etenkin sodista kertovat kohtaukset lipsuvat luennoinniksi. 

Dekkarina Kupoli ei ole hääppöinen, sillä jännitystä ei synny nimeksikään. Juonenkäänteet ovat välillä vaivaannuttavia. Viehättävintä kirjassa onkin sen välittämä ajatus humanismista ja kirjarakkaudesta, suurimmasta mahdollisesta sivistyksestä. Myös minäkertojana toimiva 16-vuotias Toni on lämmin, sympaattinen hahmo - kielen ja kirjoitusten rakastaja hänkin.



20. huhtikuuta 2017

Juha Itkonen: Minun Amerikkani


"Lähdin kirjoittamaan kirjaa Amerikasta, kiinnostuksestani tai oikeastaan rakkaudestani siihen. Ja jumalauta, tähän se päättyy: näin Amerikka minua kohtelee." (s. 339)

Luin Yaa Gyasin Matkalla kotiin -romaanin heti Juha Itkosen Minun Amerikkani -kirjan perään, ja yllättäen - ja ilahduttavasti! - nämä kaksi täysin erilaista teosta keskustelivat keskenään. 

Gyasin romaanin toinen tarinalanka sijoittuu Yhdysvaltoihin ja kertoo karua tarinaa maan historiasta: orjuudesta, pakkotyöstä, rotuerottelusta. Amerikan historiaa pohtii myös Itkonen. Hän matkustaa muun muassa etelävaltioihin ja miettii kansalaisoikeustaistelua, miettii sitä että vain 50 vuotta sitten bussimatkustajat eroteltiin ihonvärin mukaan, miettii orjuutta vaikka ei sitä pystykään käsittämään. Itkonen tankkaa kauhuissaan tietoa orjuuden historiasta ja tulee maininneeksi monia yksityiskohtia, jotka heräävät karulla tavalla eloon Gyasin romaanissa.

Itkosen Minun Amerikkani on niin henkinen kuin fyysinenkin matkakirja Yhdysvaltoihin. Pidin kirjasta paljon, ja ehkä erityisesti siksi, että Itkonen kirjoittaa politiikasta, yhteiskunnasta ja historiasta äärimmäisen ymmärrettävästi. Vaikka hän selvästi tietää kohdemaastaan mielettömän määrän faktaa, hän myöntää olevansa itsekin välillä aivan pihalla ja ihmeissään. Minun Amerikkani on kirja, joka kutsuu pohtimaan ja kummastelemaan yhdessä. 

Se on myös hyvin henkilökohtainen, jopa intiimi kirja. Vaikka se on teos Amerikasta, se on myös teos Itkosesta itsestään. 

Itkonen on matkustanut Yhdysvalloissa lukemattomia kertoja niin vapaa-ajallaan kuin työn puitteissa. Hän on kirjoittanut Amerikan tavalla tai toisella lähes kaikkiin kirjoihinsa. Jo aivan nuorena hän ihannoi tuota suurta kaukaista maata, jonka kulttuuri tuntui kummallisesti samaan aikaan vieraalta ja tutulta. 

Silti yhä hän on täynnä kysymyksiä. Jotain todella tunnistettavaa ja lohduttavaakin on siinä, miten Itkonen kuvaa omaa pelkoaan ja epävarmuuttaan ollessaan matkalla. Varsinkin ollessaan matkalla yksin. Pelko iskee jo lentokentällä: mitä jos he eivät hyväksykään minua maahansa?

Minun Amerikkani on ennen kaikkea kirja matkalla olosta. Se on kirja menneistä matkoista ja muistoista; se on kirja nykyhetkestä ja kuluneesta vuodesta, jolloin Itkonen vietti erityisen paljon aikaa Amerikassa ja seurasi Donald Trumpin likaista, käsittämätöntä voittokulkua maan presidentiksi. 

Itkonen kulkee läpi hiljentyneiden tehdaskaupunkien, jututtaa Trumpin kannattajia, seuraa Trumpin kampanjashow`ta ja sitä, miten vaihtoehtoiset totuudet villitsevät ihmisten mielet. On hetkiä, jolloin Itkonen kysyy itseltään, miksi hän ihannoi tätä valtiota. Eikö tämä ole ihan naurettavaa? Ja surullista? 

Ja toisaalta: on hetkiä, jolloin hän uskoo Amerikkaan yhä, näkee toivon, näkee ne lukemattomat ihmiset, jotka ovat yhä hyvän puolella. Tunneskaala on tätä kirjaa lukiessa laaja.

Jos jostain vähän nipotan niin siitä, että eräässä kirjailijaresidenssissä käymässään keskustelussa Itkonen arvelee, että kirjailija Taiye Selasi on ehkä saavuttanut osan kansainvälisestä menestyksestään "suotuisan" ulkonäkönsä ansiosta. Jotenkin hirveästi tympäisi tämä kommentti. Onkohan Itkonen lukenut Selasin romaania Ghana ikuisesti, joka on sanalla sanottuna UPEA?

______________________________
Juha Itkonen: Minun Amerikkani
Otava 2017
350 s.

16. huhtikuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin


Ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisromaani Matkalla kotiin oli minulle yksi tämän kevään a must read -kirjoista. Vaikka kirjan tylsä nimi ei jää mieleen ja menee sitä paitsi heti sekaisin esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajien ja Sadie Jonesin Kotiinpaluun kanssa, kirjan tarina kaivautuu syvälle ja seisoo ehdottomasti omillaan.

Matkalla kotiin on vavahduttava teos mustien historiasta. Tai ei, aloitin heti väärin. Matkalla kotiin on vavahduttava teos ihmisten historiasta: siitä, miten väärin olemme toimineet. Siitä, miten sokeita olemme olleet. Siitä, miten vähän olemme oppineet. 

Matkalla kotiin luikertelee vuosisatojen läpi aina nykyhetkeen saakka. Se kertoo orjakaupasta, kolonialismista, heimosodista, rotuerottelusta, pakkotyöstä, rasismista, eriarvoisuudesta, väkivallasta, huumeriippuvuudesta. Se kertoo ihastumisista, ruumiin ikävästä, suvun kunnioittamisesta ja oman tien etsimisestä. Se kertoo sukupolvista, vuosien kulumisesta. Ja kyllä, ehdottomasti: rakkaudesta.

Aluksi luin Gyasin romaania hieman ihmeissäni. Jokainen luku kertoi uudesta ihmisestä ja jokainen luku tuntui jäävän jotenkin kesken. Palasin yhä uudelleen ja uudelleen kirjan alussa olevaan sukupuuhun ja yritin ymmärtää. Ja sitten kun viimein ymmärsin, huokaisin syvään ja sanoin: okei Yaa Gyasi, anna mennä, kerro tarinasi. Kerro kaikkien näiden ihmisten tarinat.

Ymmärsin, ettei olekaan pelkästään minun, sinun ja hänen tarinoita. On myös tarina, joka koostuu kaikkien meidän tarinoista. Minun tarinastani tulee kokonainen vasta sinun tarinasi myötä. Kirjassa sukupolvet vaihtuvat, vuosikymmenet ja -sadat vierivät, mutta jokainen uusi ihminen kantaa mukanaan menneitä.

Lyhyesti: kirjan rakenne hämmensi aluksi, mutta alkoi sitten ihastuttaakin vietävästi.

Gyasilla on kerronnan lahja. Hän piirtää jokaisen henkilönsä eläväksi, tarttuu heistä jokaiseen koko voimallaan ja ravistaa niin, että jalat irtoavat maasta. Kukaan ei nouse toista tärkeämmäksi, mutta jokainen on oman pienen hetkensä ajan se kaikkein tärkein. 

Matkalla kotiin opetti minulle paljon. En ehkä jaksaisi lukea tällaisia historiallisia romaaneja kovin monta peräkkäin, sillä on äärimmäisen raskasta lukea, miten väärin ja kamalasti asiat ovat menneet ja miten haavat - tässä tapauksessa orjakaupan haavat - ovat yhä arpeutumatta, tikit repeilevät, orjuuden haamut tanssivat yhä uusien sukupolvien yllä. Ja silti - tai oikeastaan juuri siksi - pidin romaanista paljon. Ja toivon, että ihan jokainen ihminen lukisi sen. Viimeistään aivan lopussa, kun kaikki kietoutuu yhteen, tulevat kyyneleet.

Helmet-lukuhaaste: Sukutarina

_________________________
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Alk. Homegoing (2016)
Suom. Sari Karhulahti
Otava 2017
373 s.

9. huhtikuuta 2017

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

Hei vaan blogini. Tulin käymään nopeasti, laittamaan ylös muutaman asian kirjasta, jonka luin noin viikko sitten. Kyseessä on norjalaisen Geir Gulliksenin ensimmäinen suomennettu romaani Kertomus eräästä avioliitosta.

Enemmän kuin avioliitosta kirja kertoo kuitenkin siitä, miten tuo avioliitto hajoaa. Jon (mies) ja Timmy (nainen) ovat olleet naimisissa 20 vuotta, heidän avioliittonsa on ollut kaikilla mittapuilla "täydellinen", mutta silti käy niin, että Timmy jää kiinni toisen miehen katseeseen. Jää kiinni siihen, miten tuo toinen mies katsoo häntä. 

Ja se katse on lähtölaukaus avioliiton hitaalle hajoamiselle.

Tai näin on ainakin, jos uskomme Jonia. Ja häntä meidän on pakko uskoa, jos johonkin tässä kirjassa haluamme uskoa. Sillä:

Koko tarina kerrotaan Jonin näkökulmasta. Timmy ei saa ääntä lainkaan. Timmy ei saa sanoa omaa mielipidettään Jonista, heidän avioliitostaan, uudesta ihastuksestaan. Tässä kirjassa Jon kertoo, miten kaikki kävi, ja silloinhan tietysti on niin, että Timmy on syypää kaikkeen. Timmy on pesänrikkoja ja pettäjä, Jon on uhri ja uhrautuja.

Ehkä näin onkin. Mistäs sitä tietää. Mutta silti koin epäreiluna ja ärsyttävänä sen, että Timmy on kirjassa vain kohde, jota tarkkaillaan. Jon kuvittelee, mitä Timmy tuntee ja mitä Timmy ajattelee ja kertoo sitten totena nämä kuvitellut tunteet ja ajatukset. Ihastumisen vääjäämättömyys on kuvattu kyllä taitavasti, mutta silti pohdin: kokiko Timmy sen noin? Menivätkö asiat Haraldin kanssa todella tuolla tavalla?  

Pidän Gulliksenin kielestä. Siitä, miten hän vyöryttää virkkeitään, viljelee pilkkujaan. Tunnelma on intensiivinen ja upottava. Jonin ahdistus tuntuu aidolta, epätoivo siitä että oma kumppani liukenee pois on kuvattu viiltävästi. 

Jonin ja Timmyn avioliitto on äärimmäisen - jopa häiritsevän - avoin: he ovat tottuneet kertomaan toisilleen kaiken ja myös Timmy kertoo tapaamastaan miehestä heti Jonille. Valheet ja vähättely tulevat vasta paljon myöhemmin. Jonille ja Timmylle tärkeintä on vapaus; he eivät missään nimessä halua sitoa tai rajoittaa toisiaan. He kauhistelevat tavallista latteaa perhe-elämää, sellaista jota naapurit elävät, sellaista jossa päivät toistuvat samanlaisina, ennalta-arvattavina. 

He yrittävät kiivaasti olla erilaisia kuin muut, mutta lopulta: vapaus on harhaa, halu omistaa totta. Mustasukkaisuus luikertelee ovesta sisään ja kuristaa henkihieveriin.

Jos jotain, Kertomus eräästä avioliitosta on hieno tutkielma ihmisten välisistä suhteista. Vallasta, halusta, vetovoimasta, kaipuusta. Voisin nostaa esiin useitakin älykkäitä sitaatteja, mutta otan tähän nyt vain tämän:

"Rakkaudessa on kyse vallasta, eikä valtasuhde pysy koskaan samana, ei edes kahden yhdessä elävän välillä." (s. 164)

Helmet-lukuhaaste: Kirja, jossa kukaan ei kuole

____________________________________
Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
Alk. Historie om et ektenskap (2015)
Suom. Hanna Tarkka
Siltala 2017
200 s.