31. tammikuuta 2018

Klassikkohaaste, osa 6. Doris Lessing: Kultainen muistikirja




Jo klassikoksi muodostunut kirjabloggaajien klassikkohaaste on jälleen täällä! Tällä kertaa haastetta emännöi Kirjapöllön huhuiluja -blogin Heidi.

Minun valintani tämän kierroksen klassikoksi oli Doris Lessingin (1919-2013) Kultainen muistikirja – romaani, josta Lessing on ehkä kaikkein tunnetuin. The Golden Notebook ilmestyi vuonna 1962 ja se saatiin suomeksi kiitettävän ripeästi: WSOY julkaisi Eva Siikarlan suomennoksen vuonna 1968.

Kultainen muistikirja on ollut lukulistallani pitkään. Omassa hyllyssänikin kirja on ollut jo vuosia. Olen aloittanut sen lukemisen kerran aiemmin, mutta silloin en tainnut päästä ensimmäistä lukua pidemmälle. Nyt yksinkertaisesti PÄÄTIN lukea kirjan loppuun asti. 

Mitä tästä kuukauden (!) kestäneestä projektista jäi käteen?



Rakenne, joka huojahtelee


Kultainen muistikirja on jokseenkin jännittävä rakennelma. Sisällysluetteloa katsomalla kaikki näyttää perin simppeliltä: Vapaita naisia -nimiset luvut vuorottelevat Muistikirjat-nimisten lukujen kanssa. Lukiessa homma kuitenkin muuttuu sekavammaksi, pirstoutuu ja pinoutuu. 

Vapaita naisia -luvuissa eletään Lontoossa 1950-luvun lopulla. Keskiössä on kirjailija Anna Wulf sekä hänen ystävänsä Molly. Tämä on siis "nykyhetken" aikataso. Muistikirjat-luvut ovat puolestaan otteita Annan muistikirjoista, joissa hypitään sinne tänne, faktasta fiktioon, muistoista märehtimiseen. 

Koska Anna kokee sodanjälkeisen maailman jotenkin hahmottomana, vaikeaselkoisena, pirstaloituneena, hän jakaa myös muistikirjansa moneen osaan: yrittää ehkä sillä tavalla saada jotain järjestystä elämäänsä, ajatuksiinsa. 

  • Mustassa muistikirjassa Anna kirjoittaa kokemuksistaan Afrikassa sekä omasta kirjailijuudestaan 
  • Punaisessa muistikirjassa Anna pohtii politiikkaa (hän on ollut kommunisti, mutta irtautuu puolueesta hiljalleen)
  • Keltaisessa muistikirjassa Anna kirjoittaa fiktiivistä tarinaa omasta rakkauselämästään
  • Sininen muistikirja on ns. päiväkirja, johon Anna pyrkii kirjaamaan arkiset asiat siten kuin ne todella tapahtuivat

Lopulta tämäkin jako on toivoton: kaikki kuitenkin sekoittuu ja rönsyää. Esimerkiksi politiikan lonkerot ulottuvat jokaisen muistikirjan sivuille. Fiktio ei pysy fiktiona eikä fakta faktana.



Kirjoittamisen tuska ja tukos


Kultaisen muistikirjan yksi tärkeimmistä teemoista on kirjoittaminen. Anna Wulfin esikoisromaani Sotarintamat on ollut menestys, jonka myyntituloilla Anna yhä elelee. Hän ei pysty kirjoittamaan lisää: ainut, mihin hän kykenee, on muistikirjojen täyttäminen. 

Anna kuitenkin suunnittelee kirjoittamista. Hän on mieleltään kirjoittaja, se on hänen tapansa pohtia maailmaa ja ihmisiä. 

Muistikirjoihin tallentuu ideoita novelleihin, lyhyisiin romaaneihin. Ja kirjoittamalla Ellasta - eli fiktiivisestä hahmosta, joka on hän itse - Anna tarkastelee omaa toimintaansa, omia heikkouksiaan, omaa miellyttämisen haluaan, omaa naiiviuttaan. Keltainen muistikirja on kuin romaani romaanin sisällä, ja myös eräänlainen metaromaani: välillä Anna kommentoi kirjoittamistaan, miettii miten tarina seuraavaksi voisi edetä. 


Kuva: Flickr, by Garoa (https://www.flickr.com/photos/egaroa/12860543515)


Häh, feminismi?


Lessing voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007. Nobel-akatemia nimitti Kultaista muistikirjaa feministisen liikkeen pioneerityöksi ja kiitteli Lessingiä naisten tuntojen ja seksuaalisuuden kuvaajana.

Itsekin lähdin lukemaan kirjaa "feministisenä raamattuna", vaikka tiesin jo ennakkoon, että Lessing itse ei ole halunnut feministin viittaa harteilleen ja että tulkinta Kultaisen muistikirjan feministisyydestä on ylipäätään melko mustavalkoinen.

Googletellessani Lessingiä löysin paitsi videon, jossa hän toteaa tympääntyneenä "Oh christ" kuullessaan voittaneensa Nobelin, myös debatin vuodelta 2001, jolloin Lessing kritisoi Edinburghin kirjallisuusfestareilla feminismiä miesten kyykyttämisestä. Jeanette Wintersonin napakan vastakolumnin voi yhä lukea Guardianin sivuilta.

No mutta, siis.

Kultaisen muistikirjan lähtökohta on kiinnostava ja feministisestikin otollinen. Päähenkilö Anna ja hänen ystävänsä Molly ovat "vapaita naisia". He ovat eronneita, itsenäisiä, pärjääviä. Ja he ovat varsin näpsäköitä piikitellessään Mollyn ärsyttävää ex-miestä Richardia, joka pettää nykyistä vaimoaan Marionia yhä nuorempien sihteerien kanssa, mutta haluaa silti vaimonsa pysyvän kotona, hoitavan ja silittävän (niin miehen kuin kodinkin).

Anna ja Molly halveksivat Richardin käyttäytymistä, mutta silti Annakin ajautuu suhteeseen miehen kanssa, joka on naimisissa. Ja läpi kirjan naisia kalvaa ikävä ja kaipaus, tarve miellyttää ja antautua, halu saada itselleen "todellinen mies" - mitä helvettiä sekin sitten tarkoittaa. Raastavassa kohtauksessa Anna valmistautuu koko päivän kokkaamaan Michaelille, aikatauluttaa kiireisen elämänsä heti uudelleen, kun mies aamulla sivulauseessa lupaa tulla illalla syömään. Ja sitten, tietenkin:

"Puhelin soi, ja se on Michael. – Anna, suo anteeksi, mutta en voikaan tulla tänä iltana. Sanon, ettei se tee mitään. Hän sanoo: – Soitan sinulle huomenna, tai parin päivän päästä. Hyvää yötä, Anna. Hän lisää sanoja etsien: – Olen pahoillani, jos laitoit ruokaa erityisesti minulle." (s. 327)

Ja myös tämä: Anna tuntee katkeruutta siitä, että hänen "täytyy kuluttaa niin suuri osa ajasta huolehtimalla pikkuasioista" ja silti hän tekee niin. Koska hän on nainen, siksi kai. Hän herää kahta tuntia aiemmin kuin Michael, jotta ehtii hoitamaan näitä "pikkuasioita", kuten lapsen kouluun laittaminen ja aamiaisen tekeminen Michaelille. Ja kun Michael hyvin nukkuneena viimein herää ja sanoo:

"– Voi Anna, sinä olet aina niin pätevä ja käytännöllinen aamuisin", sekä lukijan että Annan päässä räjähtää. Koska, kuten Anna sanoo: "juuri pätevyyteni ja käytännöllisyyteni sallii hänen olla kaksi tuntia kauemmin sängyssä".

Eli kyllä, Lessing käsittelee Kultaisessa muistikirjassa paljonkin sukupuolirooleja ja asemia, mihin naiset ja miehet (etenkin) parisuhteissa ajautuvat. Näkökulma on se, että tässä pelissä naiset häviävät: naiset ovat antautujia, miellyttäjiä - kerta toisensa jälkeen he silittävän paskamaisesti käyttäytyneen miehen poskea, nielevät tyytymättömyytensä. Kuten Molly kysyy:

"Millaisia hulluja me olemme, aina vain, ikuisesti, emmekä koskaan opi, ja tiedän aivan hyvin, että seuraavan kerran kun tällaista tapahtuu olen aivan yhtä tyhmä." (s. 447)

Termi "vapaa nainen" alkaa kuulostaa itse asiassa ivalta. Sillä eivät nämä naiset ole vapaita eikä heidän osansa ole autuas. Toisteisesti Lessing kirjoittaa tilanteista, joissa naimisissa oleva mies hakee pientä piristystä yksinelävältä naiselta, mutta palaa sitten vaimonsa luo, koska "vaimoni on maailman paras vaimo". Vapaa nainen jää aina nuolemaan näppejään, ja usein vihan valtaan.

Se, mikä minua tässä kaikessa ärsytti, oli asetelman jäykkyys. Jonkinlainen luovuttaminen. Aivan kuin Lessingin sanoma olisi: tällaisia naiset nyt ovat - ne kaikkein älykkäimmätkin - tunteellisia, miellyttämishaluisia, tahdottomia. Ja miehet, ne nyt vaan ovat miehiä: kovia, itsekkäitä ja huomionhakuisia.

Erica Jongin romaanissa Lennä, uneksi (ilm. 1973, suom. 1976) päähenkilö Isadora Wing lyttää usean muun naiskirjailijan mukana myös Lessingin yrittäessään löytää romaaneista naishahmoja, jotka olisivat oikeasti, todella, vapaita - vapaita miehistä, vapaita miellyttämisestä (s. 106). Isadoran mielestä on uskomatonta, että Anna/Ella ei pysty saamaan orgasmia, jos ei rakasta ko. miestä. Olen piirrellyt samaan kohtaan lukuisia kysymysmerkkejä: miksi Lessing on kirjoittanut naissankaristaan näin daijun, näin saamattoman?

Mutta sitten: yksi huomio, josta ilahduin. Kultainen muistikirja keskustelee mainiosti tänä päivänä puhuttavan #metoo-kampanjan kanssa. Lessing käsittelee kirjassaan paljon naisten kokemaa seksuaalista häirintää, "läpänheittoa", vähättelyä, erilaisia valtapelejä. Erityisen voimakkaasti mieleeni jäi kohtaus, jossa Anna matkustaa metrolla ja tuntematon mies alkaa tuijottaa (mies kuvittelee kasvoni alleen, Anna ajattelee), hivuttautua lähemmäksi ja lopulta seurata Annaa kadulla. Kohtaus on intensiivinen, ahdistava. 



Ihmismieli ja ihmisen käytös


Kultainen muistikirja on ennen muuta psykologinen teos. Sen ihmiskuvaus on äärimmäisen tarkkaa, ja oikeastaan koko kirjan pointtina on pohtia sitä, miksi ihminen käyttäytyy siten kuin hän käyttäytyy. Lessing kirjoittaa moraalista, tekopyhyydestä, itsekkyydestä, epärehellisyydestä. Mollyn jo aikuinen poika Tommy toteaa:

"Kaikki parhaat ihmiset voivat olla hyviä yhdelle muulle ihmiselle tai perheelleen. Mutta sekin on itsekkyyttä; ei se merkitse että on hyvä. Emme ole yhtään sen parempia kuin eläimet, me vain teeskentelemme olevamme. Emme oikeastaan välitä toisistamme lainkaan." (s. 247)

Yhdeksi suosikkihahmokseni nousi lopulta Richardin vaimo Marion, joka vuosien ja vuosien tyytymisen jälkeen viimein herää, löytää rohkeuden, lopettaa (ainakin Richardin) miellyttämisen:

"Ajattelin: olen ollut hänen kanssaan naimisissa vuosikausia ja koko sen ajan olen ollut täysin uppoutunut häneen. Naisethan ovat, eivätkö olekin? En ole ajatellut mitään muuta. Olen itkenyt itseni uneen ilta illan jälkeen vuosikausia. Ja olen järjestänyt kohtauksia ja ollut typerä ja onneton ja... Minkä vuoksi? - - Sillä eihän hän ole mitään, vai kuinka? Hän ei ole edes kovin hauskannäköinen. - - Ajattelin: hyvä luoja, tuon olennon takia olen pilannut elämäni." (s. 355)

Kirjan loppupuolella, sinisessä muistikirjassa, Annan mieli alkaa hajoilla. Hän on ajautunut rakkausjuttuun ("tuo sana on niin teennäinen ja huoleton!") amerikkalaisen miehen kanssa, joka pyörittää myös muita naisia. Anna rakastuu ja kärsii, tulee sairaaksi, mustasukkaiseksi. Hän elää yhä enemmän unimaailmassa eikä saa oikein mitään aikaiseksi.

Tämä osuus hiersi minua - osittain siksi, että unet tympäisevät minua aina kirjoissa ja osittain siksi, että olisin halunnut tavata voimakkaamman Annan. Annan, joka olisi viheltänyt pelin aiemmin poikki.

Kirjan viimeinen luku kuitenkin yllättää ja antaakin (ehkä?) minulle sen Annan, josta oikeastaan koko kirjan ajan haaveilin. Fakta ja fiktio ovat sekoittuneet, en tiedä varmasti, mikä on totta.



***

Olen kirjoittanut jo pitkästi. Ja silti huomaan, että mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan lukukokemustani. Kuten Anna, myös minä koen nyt, että kieli tahtoo hajota. Että kieli on liian vähän. Tai ainakin tämä tila ja tämä foorumi on liian vähän. Kultainen muistikirja on teemoiltaan ja psykologisilta ulottuvuuksiltaan niin massiivinen, että tunnen blogatessa pelkkää riittämättömyyttä. Olen joutunut jättämään niin paljon pois. 

Jos minulta nyt kysyttäisiin, pidinkö Kultaisesta muistikirjasta, en osaisi vastata. Jos minulta sen sijaan kysyttäisiin, suosittelenko Kultaisen muistikirjan lukemista, vastaisin: Ehdottomasti.


***

PS. Aiemmat klassikkopostaukseni:

__________________________________
Doris Lessing: Kultainen muistikirja
Alk. The Golden Notebook (1962)
Suom. Eva Siikarla
WSOY 1968
587 s.


27. tammikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa



Uusi kirjavuosi on alkanut! Kevään uutuuskirjoja ilmestyy nyt vauhdilla ja omakin pinoni on jo huojumaan päin. Ensimmäisenä vedin kasasta Anna-Liisa Ahokummun ylväästi nimetyn esikoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa - ja luin sen lopulta intensiivisesti yhden vuorokauden aikana.

Olin ehtinyt kuulla Ahokummun tiiviistä romaanista jo paljon hyvää ja viimeistään vertaukset Joel Haahtelaan nostivat tuntosarveni ojoon. 

Ja kyllä, kyllä.

Ahokummun tekstissä hengittää haahtelamainen tunnelma: kiireetön, hetkessä oleva, tilassa oleva, jokin surumielisyys, vakavuus, otteen lipsuminen, jonkin etsiminen.

Aivan alussa, ensimmäisessä luvussa (eli ensimmäisessä sinfoniassa), ajattelin että en jaksa tätä taas. Pohjoista Suomea, jatkosotaa, luvatonta rakkautta, maanpetosta ja siveysrikosta. Mutta onneksi jatkoin eteenpäin, toiseen sinfoniaan ja etenkin kolmanteen sinfoniaan, jossa päähenkilömme Max Halma kirjoittaa päiväkirjamaisia muistiinpanoja vuosina 1982-1983. 

Maxin lause on arkinen, käytännönläheinen. Sellaisesta olen pitänyt aina. Ja pidän nyt. Max on perhostutkija ja merkinnöissään hän yrittää selvittää, mikä on se perhonen, jonka hän löysi äitinsä makuuhuoneesta tämän hautajaispäivänä. Onko Max saanut käsiinsä kokonaan uuden lajin? Onko hän uransa läpimurron kynnyksellä?

Pikku hiljaa perhosselvityksiin sekoittuu yhä enemmän Maxin halu löytää saksalainen isänsä, jota hän ei ole koskaan tavannut. Haahtelamaiseen tapaan Ahokumpu kuljettaa Maxia arkistoihin, vieraisiin taloihin, vieraiden ihmisten juttusille. Yksi polku vie yhteen suuntaan, toinen toiseen. Lopulta Max löytää itsensä Hampurista, pianokonsertista. Siellä Viktor Stanislaus soittaa - viimeisen kerran - kolmentoista sinfonian sarjan.

Ahokumpu vaihtelee tekstin intensiteettiä taitavasti. Hän osaa viipyä hetkissä, kuvailla tiloja ja tunnelmia täysin kiireettömästi, nauttien - antaen lukijan nauttia. Ja sitten, kun aika on sopiva, Ahokumpu tiivistää tahtia: näin käy juuri hienossa kymmenes sinfonia -luvussa, jossa Viktor Stanislauksen konsertin eteneminen ja musiikki kietoutuvat Maxin ajatuksiin, yhä kiivaampina juokseviin muistoihin ja mietteisiin.

Myös dialogi ja siihen liittyvä ohitsepuhuminen on kirjoitettu herkullisesti.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa koostuu paitsi suorasta kerronnasta ja päiväkirjamerkinnöistä,  myös kirjeistä, kuvista ja lehtiartikkeleista. Erilaiset tekstityypit sulautuvat toisiinsa jopa hämmentävän hyvin: yleensä tällainen fragmentaarisuus pomppaa enemmän silmille, mutta Ahokumpu on kutonut osuudet sulavaksi kokonaisuudeksi.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on helmi. Hieno esikoisteos. Upea aloitus kirjakeväälle. Jään seuraamaan mielenkiinnolla Ahokummun kirjailijanuraa.

___________________________________________
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 s.

7. tammikuuta 2018

Hyllynlämmittäjä 2018: 12 kirjaa + 1


Sivumennen-podcastin lanseeraama Hyllynlämmittäjä-haaste tulee taas! Ideana on siis valita kaksitoista (aikaisemmin lukematonta) kirjaa omasta hyllystä, jotka aikoo/päättää/kuvittelee lukevansa kuluvan vuoden aikana. 

Osallistuin haasteeseen myös viime vuonna. Lopputulos: sain luettua määräaikaan mennessä neljä ja puoli valitsemistani kirjoista. Vuonna 2018 aion tietysti olla paljon tehokkaampi!

Poimin uudelle listalleni kolme sellaista kirjaa, jotka olivat myös vuoden 2017 listalla, mutta jäivät lukematta. Nämä kirjat ovat Grégoire Polet`n Väreilevä kaupunki, Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys ja Lydia Davisin The End of the Story.

Tässä vielä koko lista, jolla osallistun vuoden 2018 Hyllynlämmittäjä-haasteeseen:

  • Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
  • Lydia Davis: The End of the Story
  • Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille
  • Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
  • Jon McGregor: Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää
  • Anaïs Nin: Henry ja June
  • Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki
  • Katriina Ranne: Minä, sisareni
  • Susan Sellers: Vanessa & Virginia
  • Muriel Spark: The Prime of Miss Jean Brodie
  • Patti Smith: Ihan kakaroita
  • Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon




Lisäksi haluan lukea tämän vuoden aikana hyllystäni yhden kirjan, jonka olen lukenut yli 15 vuotta sitten suomeksi, mutta josta olen myöhemmin ostanut englanninkielisen (hurjan kauniin!) painoksen omaan hyllyyni. Kyseessä on tämä:







1. tammikuuta 2018

Kirjapohdintoja vuodelta 2017


Tänään on vuoden 2018 ensimmäinen päivä. Vaikka katse on jo suunnattuna tulevaan, tässä silti pieni katsaus vuoteen 2017: mitä luin? mitä jäi mieleen? 

Listaukseni mukaan luin vuonna 2017 tasan 100 kirjaa. Kaksi viimeistä kirjaa kahlasin läpi uudenvuodenaattona; tajusin silloin, että olen kahden kirjan päässä sadasta ja jostain syystä tuntui yhtäkkiä hirveän tärkeältä napsauttaa satasen raja rikki, heh.

Kulunut vuosi oli blogiaikojeni kirjarikkain vuosi: vuonna 2015 luin 76 kirjaa ja vuonna 2016 tasan 80 kirjaa. 

Vuonna 2017 luettuja sivuja kertyi yhteensä 23 244. Ahkerin lukukuukausi oli heinäkuu (3 142 sivua) ja laiskin kesäkuu (983 sivua). Keskimäärin luin kuukaudessa 8,3 kirjaa.




Vuonna 2017 annoin itselleni luvan olla bloggaamatta kaikista lukemistani kirjoista. Bloggasin silloin, kun sanottavaa ja aikaa oli.

Nyt kun katselen lukemieni kirjojen listaa, päällimmäinen ajatukseni on: melko tasaista. Olen lukenut paljon ja hyvää, mutta räjäyttäviä lukukokemuksia on ollut vähemmän kuin esimerkiksi 2016.

Tässä silti muutama nosto.


Vuoden kirjailijat

Raija Siekkinen ja Julian Barnes

Nämä kaksi kirjailijaa pääsivät kuluneena vuonna lempikirjailijoideni joukkoon. Siekkisen Saari ja etenkin joulukuun lopulla luettu Häiriö maisemassa ihastuttivat. Olen täysin rakastunut Siekkisen arkiseen mystisyyteen: siihen miten kaikessa voi piillä jotain syvempää, jotain salaista. Ja tietysti kieleen, hänen jokaiseen pilkkuun ja puolipisteeseensä!

Barnes taas hoiti homman kotiin lopullisesti Flaubertin papukaijalla. Esseemäinen romaani on täynnä ivallista, älykästä ja usein kirjallista huumoria. Luettuani kirjan kesällä pohdin, onko tämä paras romaani, jonka luen vuonna 2017. Ehkä, ehkä.


Vuoden inspiroijat

Virginia Woolf: Majakka
Rachel Cusk: Outline
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Lukemisen lomassa olen itsekin kirjoittanut. Tänä vuonna - etenkin tänä syksynä - ehkä tavoitteellisemmin kuin koskaan aiemmin. Nämä kolme kirjaa lienevät ne, jotka ovat inspiroineet eniten omaa kirjoittamistani.

Woolfin Majakka on klassikko, jonka lukeminen onnistui minulta vasta nyt. Ehkä niin oli tarkoitettu: jokin napsahti paikoilleen kesällä, kun tätä luin.

Cuskin omaperäinen Outline ei kerro oikeastaan mistään, ja juuri siksi se sai minut hieromaan käsiäni, hapuilemaan kohti kynää. Jos olet taitava, voit kirjoittaa "ei mistään" ja hurmata lukijasi. Cusk on kirjailija, jota aion lukea lisää.

Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia puolestaan inspiroi kokeellisuudellaan. Ja hiljaisuudellaan. Rauhallaan. Sillä, että se uskalsi jättää välejä, rakoja, tyhjää tilaa.


Vuoden taitavimmat

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
Satu Taskinen: Lapset

Kaksi kotimaista. Kaksi älykkäintä. Kaksi taitavinta. Kaksi kirjaa, jotka minä olisin nostanut itsestäänselvyyksinä Finlandia-listalle. Koska. Nämä. Ovat. Mielettömiä. Mitä pidempi aika kuluu näiden lukemisesta, sitä syvemmän vaikutuksen ne minuun tekevät. Upeaa kotimaista proosaa!

Lue lisää: Mustat koskettimet ja Lapset


Vuoden hyllynlämmittäjät

Tammikuussa 2017 ilmoittauduin mukaan Sivumennen-podcastin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Keräsin omasta kirjahyllystäni siis kaksitoista lukematonta kirjaa, jotka päätin lukea vuoden 2017 aikana. Kuinka kävi?

Luin kirjoista neljä ja puoli: Rachel Cuskin Outlinen, Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien, Maria Jotunin Huojuvan talon, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan sekä Doris Lessingin Kultaisen muistikirjan - joka on yhä ihan pikkuisen kesken...

Eli noh, ei se ehkä ihan putkeen mennyt, mutta koska aina vuoden alussa uskon kaiken olevan mahdollista, aion osallistua hyllynlämmittäjä-haasteeseen myös vuonna 2018. Ehkä listalla on nyt lukematta jääneitä kirjoja, ehkä ei.  Palaan haasteeseen lähiaikoina erillisessä postauksessa.


***

PS. Blogini on nyt 3-vuotias! Kulunut vuosi meni ehkä hieman kasvukipuja kokiessa, mutta hengissä ollaan. Nokka kohti uusia kirjajuttuja!



27. joulukuuta 2017

Podcastia kirjastosta!




Kyllä kirjastoböönana on mukavaa: saa puhua kirjoista ja saa äänensä vielä eetteriinkin! Lahden kirjaston ihka ensimmäinen podcast on nyt julki, ja siinä minä ja kollegani Riikka juttelemme kevään 2018 uutuuskirjoista. 

Mihin kirjoihin syntyy pisimmät varausjonot? Mitä kirjoja itse odotan eniten? Mikä kirja oli niin hothothot, etten malttanut odottaa keväällä ilmestyvää suomennosta vaan ostin kirjan itselleni jo englanninkielisenä?

Kuuntele täältä ja pistä palautetta!


23. joulukuuta 2017

Mitä luen jouluna?


Neljä päivää vapaata, neljä päivää aikaa lukea, syödä, lukea, syödä, lukea, syödä. 

Ja nukkua. 

Edellisen postaukseni lopussa jo vihjasinkin, että jouluni taitaa kulua pääosin erään järeän klassikon parissa. Nyt paljastan mistä kirjasta on kyse ja lisäksi kerron, minkä toisen kirjan pakkasin toiveikkaana mukaan joulureissulleni. Koska aikaahan on :)



Doris Lessing: Kultainen muistikirja


587 sivua. Tiheä fontti. Minimaalisesti kappalejakoa. Hidasta on. Mutta niiiiin palkitsevaa. Kultainen muistikirja on feministisen kirjallisuuden klassikko - olkoonkin, että Doris Lessing itse ei moisesta tittelistä ollut ymmärtääkseni kovin innostunut. Kirja on julkaistu vuonna 1962 ja suomennettu 1968. 

Divarista ostettu Kultainen muistikirja on ollut hyllyssäni vuosia, olen aloittanut sitä kerran aiemmin, mutta väsynyt alkumetreillä. Alkuvuodesta 2017 nostin kirjan mukaan myös #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, koska minua on ärsyttänyt ja nolottanut suunnattomasti tämä aukko lukusivistyksessäni.

Nyt kun joululomani juuri alkoi, olen sivulla 206. Alan olla imussa!



Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa


Luin joulukuun alkupuolella Joel Haahtelan pienoisromaanin Katoamispiste, ja sen innoittamana päätin lukea kaiken, mitä Raija Siekkinen on kirjoittanut. Olen aina ajatellut pitäväni Siekkisestä, mutta silti olen lukenut häneltä vain pari yksittäistä novellia sekä romaanin Saari

Katoamispisteessä puhutaan erityisesti Siekkisen romaanista Häiriö maisemassa (ilm. 1994), joten nappasin sen ensimmäisenä lukuvuoroon. Vain pieni selailu, vilkaisu kirjan sisään ja alan jo nauttia. Tämä on oiva vastapaino Kultaiselle muistikirjalle: ilmavaa, lyhyttä, hyvin hienovireistä.


***

Rauhaisaa joulua ja paljon kovia paketteja!