15. joulukuuta 2017

Kun bloggaaja lukee muttei bloggaa



Heinäkuussa kerroin, että syksystäni on tulossa melko kiireinen ja uumoilin, että tämä tulee vaikuttamaan myös bloggaamiseeni. Uumoiluni osui oikeaan, sillä blogi on ollut koko syksyn valitettavan uinahteleva. Olen lukenut paljon, ehkä enemmän kuin pitkään aikaan - kiitos hieman pidentyneen työmatkani - mutta vain harvoista kirjoista olen blogannut. 

Syksy on ollut oman kielen, oman tekstin, oman jutun etsimistä. Olen kirjoittanut, olen istunut koulun penkillä ja imenyt ideoita. Lukenutkin olen hieman erilailla - miettien, mitä tästä voisin oppia ja ottaa itselleni. Tämä on ollut antoisaa, mutta myös kuluttavaa, aikaavievää. Blogiin en ole ehtinyt/jaksanut ajatuksiani aina tuoda.

Täältä löytyy kuitenkin syksyn(kin) lukulistani. Poimin sieltä nyt joitakin teoksia, sanon niistä sen, mitä päällimmäisenä on mieleeni jäänyt. 




Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa (2017) sai minut itkemään. Se lienee syksyn ainut kirja, jonka kanssa kävi niin. Ahavan rehellisyys puristaa ja intensiivinen kerronta upottaa. Romaanin taustalla on tosielämä, mutta se ei vähennä kirjan kaunokirjallista arvoa. Mieti tätä: tunnetko lopulta kunnolla sitä ihmistä, jonka kanssa elämäsi jaat? Voitko ikinä tuntea?

David Vannin Kylmä saari (2014) oli roikkunut luettavien kirjojen listallani jo pienen ikuisuuden. Ratkaisin ongelman valitsemalla kirjan lukupiirikirjaksi. Synkkääkin synkempi avioliiton kuvaus. Puolisot, jotka syyttävät toisiaan siitä, miten elämä on mennyt. Vaikeus lukijana päättää, kenen puolelle asettua. Fyysinen lukukokemus, Alaskan hyinen alkutalvi tunkee ihon alle ja jää sinne. Jäätävä loppu.

Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut (2016) oli sekin äärimmäisen synkkä lukukokemus, jopa niin, että loppupuolella toivoin todella, että jotain valoisaakin tapahtuisi. Jos muistan oikein, toiveeni oli turha. Kirja toi mieleeni Hanna Haurun Jääkannen: sekä kielessä että tunnelmassa on jotain samaa. Ja myös naiset, naisten asema, sukupolvien ketju. Kiinnostava esikoiskirjailija!




Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus (2014) - aaaaah! Syksyn valopilkkuja ehdottomasti! Olin siirtänyt pitkään tämän lukemista, sillä jostain syystä ajattelin Solstadin olevan jotenkin hirveän vaikeaa. Mutta pah! Uppouduin tähän hetkessä, viihdyin ja liikutuin. Monin paikoin ajattelin John Williamsin Stoneria, sillä Solstadinkin päähenkilö on opettaja, hän rakastaa kirjallisuutta ja samaan aikaan hän kokee, että elämä on ajanut hänen ohitseen; että kukaan ei enää keskustele mistään tärkeästä. Mieletön kirja - toivottavasti saan tämän myös omaan hyllyyni.

Annastiina Stormin Me täytytään valosta (2017) on melko surumielinen perhetarina, jossa näkökulmat vaihtuvat tiheään, jopa saman luvun sisällä. Tämä toi mieleeni Jonas Hassen Khemirin loistavan romaanin Kaikki se mitä en muista. Pidin kirjan fragmentaarisuudesta ja myös monista mieleenpainuvista tilannekuvista. Lapsen ajatusmaailmaan ja mielikuvitukseen Storm sukeltaa taitavasti. Ainut, mistä en niin innostunut oli kirjaan upotetut sadut, lorut ja lallatukset - ei sillä, että ne olisivat olleet huonoja, minä en vain lukijana jaksa sellaisia. 

Herman Kochin Pormestari (2017) - syksyn suurin pettymys. Olen pitänyt kaikista Kochin aiemmista romaaneista, mutta tämä uutukainen lässähti täysin. Lähtökohta oli lupaava: jälleen epämiellyttävä  miespuolinen minäkertoja, epäilys vaimon salasuhteesta. Alku rullaa, mutta sitten Koch kadottaa fokuksen, tunkee ihan turhia sivujuonia sekaan eikä enää itsekään tunnu tietävän, mitä polkua seurata. Kysymyksiä jää ilmaan ja päällimmäinen tunne lukemisen jälkeen on sapetus.




Cristina Sandun Finlandia-ehdokkaaksikin ponnistanut esikoisromaani Valas nimeltä Goliat (2017) oli odottamattoman suuri lukunautinto. Kulttuurien kohtaamista ja perhe- ja ihmissuhteita tutkiva teos sai minut muistelemaan Ranya ElRamlyn upeaa Auringon asemaa. Sandun kieli on soljuvaa, erittäin nautittavaa. Hän kuljettaa lukijaa hellästi niin Helsingin kaduilla kuin Ceausescun Romaniassakin. Lämmin lukusuositus!

Sanna Karlströmin Multaa sataa, Margareta (2017) on runoilijan romaani. Se on tilassa tapahtuva, pienissä hetkissä elävä, pään sisään työntyvä. Tämä oli minulle syksyn kirjoista ehkä se, joka innoitti eniten kirjoittamaan itse. Ja ehkä siksi myös se, josta minun on vaikea sanoa tämän enempää. Haluaisin vain lukittautua yksinäni johonkin hiljaiseen huoneeseen, tutkia Karlströmin kieltä vielä lisää ja sitten: ryhtyä kirjoittamaan.

Viime viikonloppuna luin Joel Haahtelan Katoamispisteen (2010), joka on fiktiivinen tutkimusmatka Raija Siekkisen maailmaan. Kirjoitin Instagramiin: Tämä. Tässä. Täydellinen. Sanoin miehelleni, että tarvitseeko tällaisten kirjojen jälkeen enää tehdäkään kirjoja. No, se oli tietenkin liioittelua (kirjoja ei ole koskaan tarpeeksi!), mutta jälleen kerran Haahtela siis lumosi minut. Se tunnelma, se kerronnan "helppous", se miten niin vähän voi olla niin paljon! Ja tietysti Katoamispiste aiheutti sen, että lainasin heti Raija Siekkisen Novellit-kokoelman sekä romaanin Häiriö maisemassa.

***

Tässä siis pieni osa syksyni lukutunnelmista! Tällä hetkellä luenkin sitten aikamoista järkälettä - aion osallistua sillä tammikuun lopun Klassikkohaasteeseen. Tiedänpähän, mitä teen myös kaikki joulunpyhät... Arvaatteko mikä klassikko on kyseessä?


30. marraskuuta 2017

Kirjojen Suomi: Eino Leinon Vapauden kirja (v. 1918)

Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen liittyy 101 kirjaa -lista, johon on poimittu yksi merkittävä kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjablogit ovat hankkeessa mukana bloggaamalla listan kirjoista.

Vuoden 1918 kirja on Eino Leinon runokokoelma Vapauden kirja. Se sisältää valikoiman poliittisia ja isänmaallisia runoja, jotka Leino itse keräsi yhteen sisällissodan melskeessä keväällä 1918. 


Kuvat: Tomi Reunanen


Myönnän, että muutama ylimääräinen muljaus tuntui rinnassa, kun sain kuulla, että blogattavakseni tulee Vapauden kirja. Ensimmäinen ajatus: en osaa sanoa siitä mitään. Toinen ajatus: ei oikeastaan edes kiinnosta.

Mutta perua ei voinut.

Tein suunnitelman: Vapauden kirja on jaettu kuuteen osaan, joten päätin lukea yhden osan viikossa ja kirjata ajatuksiani ylös viikoittain. Siitä syntyi tämä teksti, hyvin subjektiivinen matka, omien lukukokemusteni kuvaus.


1. viikko

Ensimmäisen osan nimi on Tyyni myrskyn edellä. Kaikki runot on kirjoitettu ennen 1900-lukua, vuosina 1896-1898. 

Loppusoinnut ja urhea runomitta työntävät minua luotaan, mutta samaan aikaan tunnen jonkinlaista turvaa; kaikki on odotuksenmukaista, tuttua. 

Luen runoja junassa matkalla töihin. Juna kulkee poispäin isoista kaupungeista, ikkunasta avautuvat kynnetyt pellot, koivurivit, kuusimetsät, joki joka luikertelee raiteiden ali. Ja tämä tuttu maisema avautuu myös Leinon runoista. Suomalainen luonto on kaiken keskiössä; rakkaus isänmaahan nousee esiin juuri luontokuvauksen kautta. Samoin taide vertautuu luontoon: Olkohon taiteemme niinkuin tammi, tuuhealehtinen, lempeä puu - - Olkohon taiteemme niinkuin meri, syvä, mut päilyvä pinnaltaan - -

Kiinnitän huomiota kansallisromantiikkaan ja vahvoihin suomalaisuuden symboleihin, runokuviin. Leino kirjottaa Väinämöisestä ja kanteleesta, koivuista ja tuhansista järvistä, pitkistä kylmistä talvista ja toukokuun kylvöistä. Mietin, milloin näistä asioista on tullut niin painavia, meidän kaikkien tuntemia suomalaisuuden kuvia. Kuinka paljon saamme syyttää ja kiittää Leinoa?





2. viikko

Toinen osa kantaa nimeä Helmikuun manifesti. Olen runon äärellä, mutta samaan aikaan Suomen historian oppitunnilla. Googlaan, ryntään noloissani kohti tietoa, kohti varmennusta.

Ja olen Helsingissä, olen runossa "Helsinki sumussa". Olen siellä kaksi päivää manifestin julistamisen jälkeen, 17. helmikuuta 1899. Tutut maamerkit ja kaupungin uljaat rakennukset peittyvät paksuun sumuun, myrkkypilviin. Uhka leijailee maan ja kansan yllä.

Seuraava runo "Runoilija" on paitsi pitkä myös ravisteleva. Tulkitsen runon niin, että sen tarkoitus on nostattaa pienen ja köyhän kansan yhteis- ja taiteluhenkeä (Ja oli kuin ois omat tuskat nyt ollehet varjoja vaan, sana yksi nyt vaan salamoinut: Kaikk`edestä kansan ja maan!). Leino vetoaa paitsi ihmisiin, myös Jumalaan, tunnelma muuttuu lähes rukoukseksi ja minua tympii.

Runo "Herran kansa" - ja tympiminen muuttuu etomiseksi. Yritän sijoittaa runon kontekstiinsa ja omaan aikaansa - aikaan ennen itsenäisyyttä - mutta en tietenkään osaa sitä kunnolla tehdä. Tulkitsen tekstiä pakollakin tästä hetkestä käsin.

Leino määrittelee suomalaisuuden:  Nää tavat suomalaisen on: lain kuuliaisuus vankka, työ, tyyneys, Luojaan luottamus. Ei, en halua määrittelyä, en tätä enkä toisenlaistakaan. Nykykeskustelun lomassa säe me Suomen tavat pidämme ja suomalaisen päämme tuntuu lähinnä pelottavalta.

Yksi Leinon voimakeinoista on puhuttelu. Runon puhuja puhuttelee suomalaista, tarjoaa neuvoja, antaa käskyjä. Vaikka näin, "sankaruutta" kohti: Myö kallista henkesi, nuori mies, jos vaativi syntymämaasi, vain orjalle kova on kohtalon ies, siks seiso kuin myrskyssä paasi! - - hyvin kaadut, jos kalpa sun kaasi!


3. viikko

Tämän viikon ja näiden runojen aikana vaihtuu vuosisata, alkaa routavuodet. Runot ovat tiiviimpiä, hiotumpia. Ensimmäisen kerran mieleni tekisi käyttää termiä maaginen. Ehkä jopa myyttinen, tarunomainen. Leino kirjoittaa taikaneidistä, joka tuo talven Helsingin kaduille. Hän kirjoittaa Kartagon naisesta ja temppeliherrasta, jota saraseenit eivät onnistu nujertamaan.

Loppujen lopuksi päähuomioni varastaa kuitenkin "Lapin kesä". Yritän lukea runoa neutraalisti, mutta lukemiseen tulee heti nuotti, sävel. Kuulen Vesa-Matti Loirin äänen.

Sanotaan, että suomalaiset ovat mollikansaa - en tiedä, olenko samaa mieltä mutta tiedän, että tämä runo / kappale kuvaa ko. mielialaa täydellisesti: Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill` ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ah tuota iloa!

"Lapin kesä" on kirjoitettu tasan 80 vuotta ennen syntymääni. En tiedä miksi, mutta se tuntuu jotenkin merkitykselliseltä.

Tämän viikon aikana ilahduin myös siitä, että Leino kiroilee. Runossa "Tottumus" hän sanoo Jumaliste!






4. viikko

Tällä viikolla on satanut tauotta. Olen pukeutunut seitsemän päivän ajan kumisaappaisiin ja sadetakkiin. Ja olen tuntenut turnausväsymystä: Vapauden kirja on tuntunut painavalta, luotaantyöntävältä. Viikon alussa mieheni osti itselleen e-kirjana Antti Holman Kauheimmat runot, ja myönnän, että olen lukenut mieluummin Reino Leinoa kuin Eino Leinoa.

Nyt on sunnuntai-ilta. Istun keltaisen lampun valossa ja selaan Vapauden kirjan neljättä osaa. Sen nimi on Suurlakko, ja runot ovat vuosilta 1905-1906.

Kiinnitän huomiota me-puheeseen (Tosin kaunis ei tää kansa, sentään oma on se meidän, on sen itkut meidän itkut, on sen riemut meidän riemut - -). Kuten aiemmissakin osioissa, myös tässä runon puhuja on hengennostattaja, yhteishengen luoja, kansan kannattelija, jopa taisteluun käskyttäjä.

Yhtäkkiä havahdun siihen, että Leino on ollut todella nuori näitä kirjoittaessaan, reilusti alle kolmekymppinen. Mietin: tämä on vanhemman miehen ääni, jo pettymyksissäkin rypeneen miehen ääni.

Laki yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta hyväksyttiin Suomessa 1.6.1906. Tuona päivänä Leino on kirjoittanut runon "Kansan valta", jonka poljento lähes pakottaa lukemaan runoa ääneen. Ja myönnän: kyllä se kotimaan rakkauskin tässä hieman alkoi rinnassa helkähdellä. Unelma demokratiasta ja vapaudesta on käsinkosketeltavissa:

"Laki, turva miehen, naisen,
vapaus kansan, kansalaisen,
ihmis-arvo maassa mahti, 
kansan valta kansan vahti,
maa ei orjan eikä herran,
mutta heimon vapaan kerran."


5. viikko

Viidennen osan nimi on Toiset routavuodet. Eletään siis vuosia 1908-1917. Leino on pusertanut noin yhdeksän vuoden periodin yhdeksään runoon, ja useassa niissä runon puhujan äänensävy on pettynyt, pessimistinen, jopa vihainen. Se ääni, joka aiemmin uskoi kansaan ja yhteishenkeen, onkin nyt toivonsa sammuttanut; hän luottaa enää itseensä: Turhaan katson kansan pohjaan. Oman tieni itse ohjaan.

Yhä hän kuitenkin huutaa totuutta, vapautta, ihanteita, aatteita, ihmis-oikeuksia (sic!)

Samalla kun luen näitä runoja, kertaan mielessäni Suomen historiaa. Paljon on unohtunut, kaikkea en ole koskaan edes tiennyt. Pelkään, että kohta unohdan taas.

Mutta minua myös tympii.

Se, että runoissa puhutaan aina vaan miehistä. Miehissä on toivo, miehissä on sankaruus. Ja tämä sankaruus ja kunnia, sekin työntää vastaan: Mies mieheltä, mies mieheltä maa sankareita luo: se ainoo on säde auringon, mi lohdutusta tuo.





6. viikko

Olen maalissa! Kuudes osa on nimeltään Vallankumous ja sen viisi runoa ovat vuosilta 1917 ja 1918 - viimeinen, "Valtakunnan marssi", on kirjoitettu sisällissodan päättymispäivänä 15.5.1918.

En jaksa enää kunnolla keskittyä näihin sivuihin. Olen väsynyt - kuten Leinokin niitä kirjoittaessaan tuntuu olleen. Sen sijaan palaan kirjan esipuheeseen, mietin kirjan nimeä. Läpi kokoelman Leino kirjoittaa vapaudesta ja vapauden merkityksestä Suomelle, mutta mitä vapaus lopulta on. Mitä se oli hänelle, mitä se on minulle? Sisällissota, "veljesvaino", saa Leinon pohtimaan, oliko Suomi sittenkään valmis vapauteen.

Esipuhe, jonka Leino on kirjoittanut maaliskuussa 1918, on outo, synkkä, katkerakin. Leino on syvästi pahoillaan siitä, mihin Suomi on ajautunut: Tämä kansa ei siedä mitään eikä ketään itseään suurempaa. Se on taituri vihassa eikä rakkaudessa, sillä se ei voi rakastaa muita kuin itseään ja omasukuista.

Esipuheensa lopussa Leino selittää tämän kokoelman tarkoituksen. Vapauden kirjan tarkoitus on palauttaa mieliin, mistä me pari vuosikymmentä sitten lähdimme tähän tullaksemme, mitä me olemme matkallamme kokeneet ja minkä henkisen taipaleen tällä välin suorittaneet.

Kyllä. Kirja lienee tehtävänsä täyttänyt.



Katso myös:

_________________________________
Eino Leino: Vapauden kirja
Ilm. 1918
Uusi painos v. 1981 (Alea-kirja)
177 s.

23. marraskuuta 2017

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia


Aina joskus, silloin tällöin, käy niin, että jo etukäteen tietää, että joku kirja on oma, minulle tehty. Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia on juuri tällainen kirja. Minulle oli itsestään selvää, että tulen lukemaan tämän kirjan ja ihan yhtä selvää oli, että tulen siitä pitämään.

Koska saari. Koska meri. Koska kokeellisuus. Koska runo. Koska jylhyys. Koska karuus. Koska naiset, jotka kannattelevat kaikkea, koko tarinaa.

Ja vielä, sanon uudelleen: koska kokeellisuus.

Kaldmaan romaani leikkii kielellä. Tarinalla. Typografialla. Ikinä ei voi tietää, mitä seuraavalta sivulta paljastuu: lyhyt luku? pitkä myyttinen kertomus? laskeva aurinko joka on piirretty tekstin avulla? yksi lause, joka jää kesken? litania sanoja, puun muodossa? toistoa, toistoa, toistoa? runo, joka on myös dialogi? matemaattinen arvoitus? kirjaimet, jotka aaltoilevat kuin vesi ojassa? 

Islannissa ei ole perhosia kertoo useasta sukupolvesta. Ketjusta ihmisiä, jotka tulevat ja asettuvat  Islannin syrjäiseen kolkkaan, lähelle merta, kylään jonka nimi on Eyr. Luen teosta feministisenä, sillä tyylikkäästi se asettaa naiset ja tytöt keskiöön; parantajiksi, rakentajiksi, koossa pitäjiksi. Odottajiksi, penelopeiksi. Ja myös: seikkailijoiksi, omapäisiksi, erityisiksi. Voima, joka näissä tytöissä ja naisissa on, nostaa ihokarvani ihastuksesta pystyyn.

Minun tekisi mieli täyttää tämä tyhjä tila niillä lukuisilla sitaateilla, jotka olen Kaldmaan romaanista poiminut. Siis tämä tyhjä tila tässä








mutta


jätän sen tekemättä
ja sanon vain, että usein Kaldmaan teksti on kuin
mindfulnessia
pelkkää hengitystä, rauhaa
koska: pimeydessä on aikaa havainnoille, joita ei voi tehdä valossa
tämä maa, tämä kirja täytyy löytää hitaasti

Mietin, että haluan ostaa Islannissa ei ole perhosia omaksi. Tänään on eräpäivä, minun on luovuttava kirjasta, työnnettävä se kylmään pimeään luukkuun, joka nielaisee sen kokonaisena, miettimättä ollenkaan miten erityinen se on. Kaldmaan romaani on täynnä polkuja, joita pitkin haluaisin yhä kulkea. Se vie joenmutkiin, joista minun on aivan pakko poimia asioita ylös. 

Kannessa on kuva valkoisesta talosta ja tuo valkoinen talo on kaiken keskus. Mietin, millaista olisi olla Elina, joka tulee sukutaloonsa vasta aikuisena, asuttuaan koko elämänsä muualla, toisessa maassakin. Hiljaisuus. Valkeus. Polviin yltävä lumi. Ja sitten tämä:

"- - ja traktorimies sanoo hänelle, että kiipeä sitten ylös ja mennään hakemaan se auto sieltä eikä Elina olisi elämässään uskonut, että jotain niin yksinkertaista on maailmassa olemassa, että jotain niin yksinkertaista voi maailmassa olemassa olla, että tapaat ensimmäistä kertaa elämässäsi jonkun ihmisen ja hän vain sanoo, että mennään hakemaan se auto sieltä, ja asia on pihvi. Ja asia on pihvi." (s. 280)

Suomennoksen loppuun on kerätty lista kirjoja, jotka teemojensa tai tyylinsä vuoksi voisivat keskustella Kaldmaan romaanin kanssa. Hauska, ihana idea - kiitos Fabriikki Kustannus! Listalta löytyy muun muassa Claudie Gallayn Tyrskyt, joka on yksi lempikirjoistani. Ja totta, jotain sukulaisuutta näistä kahdesta hyvin erilaisesta romaanista voi löytää: meren, rauhan, kielen, tuulen, lämmön.

_____________________________
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Alk. Islandil ei ole liblikaid (2013)
Suom. Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
346 s.

26. lokakuuta 2017

Marianna Kurtto: Tristania


Olen poiminut muistilappuuni useita sitaatteja ja kirjoittanut niiden perään isoilla kirjaimilla ja huutomerkillä TÄRKEÄÄ! 

Runoilijana ja kääntäjänä tunnetun Marianna Kurton esikoisromaani Tristania on täynnä paitsi kauniita lauseita, myös isoja, oleellisia, tärkeitä ajatuksia. 

Tai ainakin minulle, tällä hetkellä, juuri nyt, ne tuntuvat tärkeiltä.

Ja siksi Tristania onkin yksi vuoden hienoimmista kirjoista. Minulle. Ainakin minulle.

Luin kirjan nopeasti, intensiivisesti, yhden viikonlopun aikana. Siitä on nyt noin puolitoista viikkoa aikaa, mutta muistan yhä tarkasti, miltä lukeminen tuntui, millainen maailmani oli.

"Martha kuulee Bertin ja miettii mitä tämä tekee, ylipäänsä maailmassa, kun ei tahdo päivien liikettä lävitseen tai ympärilleen Marthan käsiä, jotka ovat vahvat." (s.93)

Kurton lauseissa sykkii runo, mutta Tristania on silti jopa yllättävän proosallinen, kertova romaani. Kurtto kurottaa kauas niin ajassa kuin paikassa. Hän kertoo meille 60-luvusta ja pikkiriikkisestä Tristan da Cunhan tulivuorisaaresta, joka makaa keskellä Atlanttia, Etelä-Amerikan ja Afrikan välissä.

Hän kertoo meille ihmisistä, joille tuo saari on koti. Näitä ihmisiä on yhteensä 264. Kurtto poimii heistä muutaman kämmenelleen ja tarkastelee lähemmin: Tristania on näkökulmaromaani, jossa tarina kulkee pääosin neljän henkilön kautta.

Kun tulivuori purkautuu lokakuussa 1961, asukkaiden on lähdettävä. Heidän on lähdettävä, vaikka he eivät tiedä maailmasta mitään muuta kuin meren, mustan hiekan, tähystyskukkulan, vuoren joka on rotkojen halkoma ja jonka sydän hehkuu.

Tristaniaa lukiessa mietin muun muassa näitä:
mikä on koti? miten se määrittää meitä?
ihminen muuttuu; hän on eri eri aikoina
jotkut meistä kaipaavat aina jonnekin muualle, jotakin muuta
ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella
maailma on yhtä totta kaikkialla; aurinko on sama kaikkialla

Ja vielä mietin tätä:
Lars - mies joka lähtee pois, jättää vaimonsa ja poikansa, löytää uuden "rakkauden" (laitoin sanan sulkumerkkeihin, koska en ole varma, oliko se rakkautta) Lontoosta - näyttää aivan Mad Men -sarjan Don Draperilta. Hän on tumma, komea ja hänkään ei tiedä, mitä tahtoo.

Lars on kirjan kiinnostavin henkilö - mutta ei pelkästään Don Draper -vibojen takia. Hän on monisyinen, hankala, hänestä on vaikea saada selkoa. Näkökulmatekniikka mahdollistaa sen, että Larsin henkilökuva rakentuu lukijalle usean henkilön kertoman kautta ja juuri siksi siitä tulee säröinen. Luvuissa, joissa Lars on itse kertojana, hänestä muodostuu lempeä ja melko syvällinenkin kuva, mutta muiden kerronnat rikkovat tätä kuvaa. Mikä on totta? Saanko pitää Larsista vai onko häntä syytä inhota?

Tämä on yksi niistä jännitteistä, joita Kurtto romaaniinsa punoo. Ja jännitteet kestävät, loppumetreille saakka. Ja ihan viimeisillä sivuilla solmut solmitaan - ja ehkä myös itketään pienet itkut.

______________________
Marianna Kurtto: Tristania
WSOY 2017
331 s.

16. lokakuuta 2017

Tärpit Helsingin Kirjamessuille 2017


Helsingin Kirjamessut tulevat taas! Messut järjestetään 26.-29.10. Messukeskuksessa. Itse aion osallistua messuille näillä näkymin vain perjantaina, joten keskityn tärpeissänikin perjantain ohjelmaan. Jutun lopussa kuitenkin yksi supertärppi muillekin päiville!


Perjantai 27.10.

Klo 11.00-11.30 Kirjailijana 80-luvulta nykypäivään (Aleksis Kivi -lava)
Rosa Liksom ja Kjell Westö pohtivat, miten kirjailijan työ (ja maailma siinä mukana) on muuttunut heidän 80-luvulla alkaneen kirjailijanuransa aikana. Odotan Rosan naurua! Odotan kun he nauravat yhdessä! 

Klo 11.30-12.00 Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet (Minna Canth -lava)
Marjo Heiskanen kertoo uudesta romaanistaan. Se oli huippuhyvä, lue täältä

Klo 12.30-13.00 Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Mika Waltari -lava)
Selja Ahava kertoo uudesta romaanistaan. Sekin oli huippuhyvä - en vain ole ehtinyt blogata! Ahavaa haastattalee Sivumennen-podcastistakin tuttu ihana Jonna Tapanainen.

Klo 13.00-13.30 Virginia Woolf: Päiväkirjat 1-5 (Mika Waltari -lava)
Ville-Juhani Sutinen on kääntänyt Virginia Woolfin päiväkirjat, yhteensä lähes 2000 sivua. Kiitän ja kumarran! Sutinen kertoo, miltä tuntui upota Woolfin sielunmaisemaan viideksi vuodeksi.

Klo 14.00-14.30 Marianna Kurtto: Tristania (Mika Waltari -lava)
Luin ihan just Marianna Kurton esikoisromaanin Tristania, ja sanonpahan vaan, että olipas hieno. Yksi tämän vuoden hienoimpia. Haluan ehdottomasti mennä kuuntelemaan, kun Kurtto kertoo kirjansa synnystä.

Klo 14.30-15.00 Miten rakentaa omannäköinen elämä? (Katri Vala -lava)
Päivä on hyvä päättää siihen, että pohdiskelee itseään ja sitä, millaista elämää tässä nyt sitten haluaisikaan elellä. Pohdintoja vauhdittavat Hidasta elämää -sivuston kirjailijat Noora Lintukangas, Susanna Erätuli ja Katri Syvärinen.


Jos menisin messuille torstaina,  tsekkaisin ainakin tämän:


Klo 14.00-14.30 Iltasatuja kapinallisille tytöille (Magia-lava)
Elena Favillin ja Francesca Cavallon hittiteos Good Night Stories for Rebel Girls on saatu nyt myös suomeksi! Kiitos Kustantamo S&S! Koko Hubara, Mirjam Ilvas ja Ilmi Villacis keskustelevat kirjasta, satujen roolimalleista ja siitä, millainen vastuu kirja-alalla on sukupuoliroolien esittämisestä lastenkirjoissa. Superkiinnostavaa!


Jos menisin messuille lauantaina, tsekkaisin ainakin tämän:


Klo 12.30-13.00 Yhdessä virkkeessä koko elämä (Aino-lava)
Johan Bargum ja Pertti Lassila pohtivat, miten tiivistää yhteen virkkeeseen kokonainen elämä. Voi ah! Onko olemassa tärkeämpää kysymystä kuin tämä?


Jos menisin messuille sunnuntaina, tsekkaisin ainakin tämän: 


Klo 15.00-16.00 HS esikoiset lavalla (Aleksis Kivi -lava)
Klassikko! HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit nousevat lavalle toimittajien tentattavaksi. Tämä on ollut joka vuosi sympaattinen, hieno tilaisuus. 

Vuoden 2016 HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit messulavalla. Palkinnon voitti lopulta Hanna Weseliuksen (toinen oikealta) Alma!