11. syyskuuta 2017

Johan Bargum: Lyhykäisiä


Johan Bargum on ihastuttanut minua tiiviillä ilmaisullaan ja merkityksistä täysillä lauseillaan romaaneissa Syyspurjehdus ja Syyskesä. Niinpä sormenpäissäni kihisi odotus tarttuessani tähän Bargumin uutukaiseen: kirjaan, joka kertoo jo nimellään sisältönsä.

Lyhykäisiä on kokoelma pienen pieniä tekstejä. Lyhin teksti (runo?) on vain kolme riviä, pisimmätkin ainoastaan viitisen sivua. 

Luen kirjan nopeasti, yhden päivän työmatkoilla. Puolet aamujunassa, sormet hieman kohmeessa, kahvin lämpö poskipäissä, vatsalaukussa. Ja toiset puolet ruuhkaisemmassa iltapäiväjunassa, hikihelmet otsalla, varpaissa illan odotus.

Bargum saa minut hymyilemään. Bargum saa minut kaipaamaan. Bargum saa minut kaivamaan kynän esiin, laittamaan ylös ajatuksen, toisen, kolmannenkin. Hän kirjoittaa pienistä hetkistä, luo muutamalla lauseella tunnelman, miljöön, ehkä jopa kokonaisen tarinan.

Tämä ei ole elämää suurempaa kirjallisuutta. Tämä on kirjallisuutta, joka on elämässä lohdullisesti kiinni - vielä hetken se on siinä kiinni.

Sillä Bargum kirjoittaa vanhenemisesta. Siitä, miten elämä kuluu, aika valuu ohitse. Hän ottaa luontevasti niin lapsen, vanhuksen kuin kissankin näkökulman - ja välillä hän on vain ihan oma itsensä: kirjailija Bargum, joka saa esiintymiskutsun Huopalahden kirjastoon (tämä novelli huvitti tietysti minua kirjastoböönana huomattavasti).

Ilahduin myös siitä, että Lyhykäisissäkin on meri vahvasti läsnä. Useassa tekstissä ollaan purjeiden alla, veden vietävänä, aaltojen armoilla. Ja purjehdus, sehän on koko elämän metafora:

"Jos suuntaa kohti tiettyä pistettä ja tuuli puhaltaa edestä, joutuu luovimaan. Ei siis pidä ohjata kohtisuoraan päin tuota pistettä, koska se on mahdotonta, mutta kurssi on kuitenkin pyrittävä pitämään mahdollisimman suorana, normaali poikkeama on suunnilleen neljäkymmenenviiden asteen luokkaa. Hetken kuluttua on tehtävä vastakäännös ja jatkettava toisella halssilla samansuuruisella poikkeamalla. Niin siksataan vähitellen päämäärään." (s. 85-86)

Vaikka Bargumin teksteistä nauttii, kovin tarkkoja muistijälkiä ne eivät jätä. Vahviten mieleeni jäi kolmen sivun mittainen tarina erään naisen aamusta - nautinnollisista, rauhallisista hetkistä juuri ennen puhelimen soimista. Haluaisin kuiskata tuolle naiselle: älä vastaa. Älä, ethän. Novellissa uhka ja rauha kietoutuvat taidokkaasti yhteen - upea tunnelma!

__________________________
Johan Bargum: Lyhykäisiä
Suom. Marja Kyrö
Teos & Förlaget 2017
114 s.


3. syyskuuta 2017

Kittanoita: Miestä ei voi raiskata ja Kainin tytär




Olin jo työntämässä näitä kahta kirjaa kirjaston palautusluukusta sisään, kun huomasin niiden välissä pienet muistiinpanolappuni. Olin ajatellut, että nämä kirjat jäävät bloggaamatta, mutta nähdessäni nuo pikkuiset lappuset ja vaatimattomat töherrykseni niillä, tajusin että haluan muistaa nämä kirjat. Haluan laittaa talteen pienen palan niiden kerronnasta, tarinasta, kielestä. Lippulappuset katoavat aina, blogitekstit toivottavasti säilyvät paremmin. Niinpä. Tässä kaksi hyvin pientä kittanaa.


Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Alk. Män kan inte våldtas (1975)
Suom. Kyllikki Villa
Tammi 1977
183 s.

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata on feministisen kirjallisuuden klassikko, jonka häpeäkseni luin vasta nyt. 40-vuotias Tova Randers päättää noudattaa ohjetta "silmä silmästä" ja raiskata miehen, joka raiskasi hänet. 

"Kenties on tullut aika loukata miestä. Kenties on lopultakin aika vaihtaa rooleja, jotta vähitellen voitaisiin pyyhkiä pois kaikki roolit. Niin ettei mikään ole mahdotonta eikä mikään itsestään selvää." (s. 108)

Tikkanen koukuttaa ja saa ajattelemaan. Kostotarina tuo mieleeni Anja Kaurasen Pelon maantieteen. Vaikka olen lukenut Kaurasen kirjan lähes parikymmentä vuotta sitten, huomaan miten sen synnyttämät tunteet nousevat pintaan, miten nämä kaksi kirjaa tanssivat yhdessä, kietoutuvat toisiinsa. Miten vahvasti olen naisen puolella ja miten pahalta tuntuu, kun ympärillä kukaan ei tajua, kun seinät nousevat vastaan. 

Miestä ei voi raiskata on äärimmäisen realistisesti kirjoitettu, mutta silti sen kuvaamat tilanteet muuttuvat täysin absurdeiksi. Tikkanen on taitava: hän osoittaa lause lauseelta sen, miten pinttyneet ajatusmallit toimivat, miten sukupuoliroolit toimivat, miten hankalaa niitä vastaan on kamppailla. Ja silti: miten tärkeää tuo kamppailu on.


Pirkko Saisio: Kainin tytär

Kirjayhtymä 1984
124 s.

Pirkko Saisio on yksi niistä kirjailijoista, jonka tuotantoon olen päättänyt tutustua viimein kunnolla - olen lukenut häneltä aiemmin vain Punaisen erokirjan. Lisätutustumisen aloitin Kainin tytär -pienoisromaanista, joka on mukana myös Ylen 101 kirjaa -listalla. 

Luin Kainin tyttären päivässä, mutta mielikuvat siitä jäivät hatariksi. Muistan, että kertojina oli kaksi naista: Anna ja Risku. Muistan, että he olivat muusikkoja, opettaja ja oppilas, pianisti ja sellisti. Ja muistan, että heidän välillään oli myös kosketus, kaipaus, rakkaus. Ja yhteiskunnan odotukset, perheen vaatimukset, uskonnon rajat.

Olen kirjoittanut muistilapulleni: Sonja O. -vibat.

Eli jälleen viittaus Anja Kauraseen. En tiedä, mikä nuo vibat aiheutti. Ehkä aikakausi, ajankuva. Ehkä Helsingin kuvaus, tuon kaupungin kadut, baarit ja rannat. Ehkä jokin muu, etsintä, kieli, malttamattomuus. En tiedä.

Mutta sen tiedän, että Kainin tyttäressä nautin eniten pienistä hetkistä, tilanteista, tunnelmista. Ehkä myös aikatasoilla eksymisestä. Kokonaisuus jäi sen sijaan jotenkin hämäräksi, vaikka toki ymmärsin myös kirjan yhteiskunnallisen sanoman; sen miten vaikea kahden naisen oli olla julkisesti yhdessä. Sen sijaan kirjan uskonnollisen tematiikan annoin lipua sormieni välistä.


25. elokuuta 2017

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet



Ensinnäkin tämä: rakastan romaaneja, joissa puhutaan työstä ja intohimosta työhön. Rakastan romaaneja, joiden päähenkilöt tekevät työtään täysillä, treenaavat, paneutuvat, syventyvät; pyrkivät koko ajan paremmiksi. Ei ole väliä, ovatko he eläintentäyttäjiä, kokkeja vai näyttelijöitä - intohimoinen tekeminen on se, mikä minua kiehtoo. Ja se on yksi syy miksi nautin suuresti myös Marjo Heiskasen tuoreesta Mustat koskettimet -romaanista.

Mustat koskettimet sijoittuu klassisen musiikin maailmaan. On pianisti Sere ja on ex-pianisti Sari. On muutamia muitakin henkilöitä - viulisteja, sellistejä, laulajia, vaimoja, entisiä poikaystäviä - mutta tärkeimmiksi nousevat Sere ja Sari (eli assari). Tarina punoo heidät tiukasti yhteen ja punosten välistä purskahtelee limaisina rihmoina kateutta, ihailua, vihaa, pelkoa, kostonhalua. 

Heiskasen kieli ja kerronta häikäisevät minut. Teksti on haastavaa ja tavoitteellista, jokainen lause ja ajatus on viimeisen päälle hiottu, mutta ei silti kliininen - päinvastoin: sivuilla maistuu hiki ja sylki, veri ja rauta. En ole lukenut Heiskasta aiemmin, mutta haluan pikaisesti tarttua ainakin hänen Äänes-runokokoelmaan (2010) - niin upea hänen kirjallinen äänensä on!

Yritän hakea kuumeisesti vertailukohtaa Mustille koskettimille, mutta sellaista on vaikea löytää. Tekstin älykkyydessä ja haastavuudessa on ehkä jotain samaa kuin Satu Taskisen kirjoissa (esim. Lapset), mutta Heiskasen tyyli on silti täysin omanlaisensa. Nautin esimerkiksi siitä, miten hän on paikoin yliviivannut omia sanojaan ja henkilöhahmojensa ajatuksia. 

Heiskanen yhdistää kiinnostavasti yhteiskunnallisen ja kantaaottavan taidepuheen yksilön henkilökohtaiseen kamppailuun. Hän antaa varsinkin Serelle luennoitsijan roolin, joka pohtii läpi kirjan taiteen merkitystä ja tarpeellisuutta. Ja samaan hengenvetoon Sere sukeltaa omaan itseensä, omiin heikkouksiinsa. Pelkoon, ettei harjoittelemallakaan tule koskaan kyllin hyväksi pianistiksi, ja vielä: pelkoon, ettei musiikki riittäisikään. Pelkoon, että hän on uhrannut musiikille kaiken, turhaan.

Mustat koskettimet on ennen kaikkea kirja ihmismielestä. Siitä, miten me itse asetamme itsellemme esteitä:

"Onko ovelampaa vastustajaa kuin ihmisen turvallisuushakuisuus. Halu kuulla sitä minkä jo tietää, lukea siitä, minkä jo tuntee, saada ajankuvaa vuosista, jotka on jo elänyt. Ja soittaa sitä minkä osaa ja tuntee, istua kuppilassa samojen sielujen kanssa kuin ennenkin." (s. 290)


Mustat koskettimet ei ole kepeä teos pianon pimputtelusta. Se on rankka, karu ja julma. Kirjan mustat kannet kuvastavat tunnelmaa erinomaisesti.

______________________________________
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
Siltala 2017
352 s.

20. elokuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles


"Tässäpä kupliva ja poreileva pienoisromaani!" Näin ajattelin aluksi ranskalaisen Olivier Bourdreaut´n esikoisteoksesta Tule takaisin, Mr. Bojangles

Ensivaikutelmaltaan kirja onkin pelkkää tanssia, savukkeita, martineita, musiikkia, iloittelua, juhlia, Espanjan rannikoita. Mutta hiljalleen kepeyden kulmaan takertuu myös paino, suru, kauhu, menetys. Ei niin, että lukukokemuksesta tulisi raskas, mutta niin että tiedän saaneeni jotain muutakin kuin kasan huolettomuutta. 

Mietin Françoise Sagania, mietin Truman Capoten Aamiaista Tiffanyllä. Mietin kaikkia niitä kirjallisuuden salaperäisiä naisia, jotka lumoavat, särkevät sydämiä, lähtevät tai jäävät - kaipaavat joka tapauksessa aina pois, polttavat kapeita savukkeita punatuin huulin ja keinuttavat lanteitaan musiikin tahtiin. Tällainen hahmo lumoaa minut aina, ja niin kävi nytkin.

Bourdreaut´n romaani kertoo kolmihenkisestä perheestä, jonka keskiössä on äiti - kutsuttakoon häntä nyt vaikka Margueriteksi tai Reneéksi. Vaikka äiti on perheen moottori ja liima, hän ei saa omaa ääntä, vaan tarina kerrotaan aikuiseksi kasvaneen pojan suulla sekä kirjailijaisän tekstien kautta. Kirja on ylistyslaulu tuon naisen - olkoon hän nyt vaikka Liberty tai Nécessité - ihanuudelle, elämänjanolle, spontaaniudelle, häilyvyydelle.

Ja valitettavasti myös: mielen särkymiselle.

Bourdreaut´n ilmaisu on äärimmäisen iskevää ja säästeliästä. Elokuun alussa uuvahdin kesken Anni Kytömäen hurjan kuvailevan Kivitaskun, ja sen jälkeen oli puhdas nautinto lukea näin tiivistä ja hiottua lausetta. 

...ilta on kääntymässä yöhön... ehkä vielä voisi laittaa soimaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin, katsoa ulos ikkunasta, keinahdella hieman.

_______________________________
Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
Alk. En attendant Bojangles (2016)
Suom. Ville Keynäs
Siltala 2017 
144 s.

13. elokuuta 2017

Vlogissa Herman Kochin Lääkäri

Kaikkea pitää kokeilla, myös naamansa työntämistä eetteriin. Elämäni ensimmäinen vlogaus tässä, kiitos ja anteeksi.




___________________________
Herman Koch: Lääkäri
Alk. Zomerhuis met zwembad (2011)
Suom. Sanna van Leeuwen
Siltala 2013
447 s.

5. elokuuta 2017

Julian Barnes: Puhumalla paras



Ah! Julian Barnes!

Kansikuvan perusteella en taatusti olisi ikinä tarttunut tähän opukseen, mutta nyt on tultu siihen pisteeseen, että haluan lukea kaiken, missä on Julian Barnesin nimi. Jopa kirjan, jossa on tuollainen ällö kansi, ja ehkä vähän tönkösti suomennettu nimikin (alk. Talking It Over).

Koska Barnes on mieletön.

Pirullinen.

Hauska.

Älykäs.

Nokkela.

Ivallinen.

Ja sanoinko jo: pirullinen.

Hän katsoo henkilöhahmojaan (ja välillä ehkä myös lukijaa) kaikkea muuta kuin vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Hän paloittelee hahmonsa julmasti leikkuulaudalle, paljastaa heidät ja heidän täydellisen itsekkyytensä ja moraalittomuutensa. Hänen tavassaan kirjoittaa epäsympaattisia hahmoja on jotain samaa kuin Herman Kochilla. Barnes on kuitenkin astetta hauskempi ja myös ymmärtäväisempi hahmojaan kohtaan kuin Koch.

Nauroin vedet silmissä, kun luin reilu kuukausi sitten Barnesin esseeromaania Flaubertin papukaija. Ja vähintään yhtä hulvattomia hetkiä vietin Puhumalla paras -romaanin kanssa. Sen aiheena on kolmiodraama, mikä sinänsä ei ole yhtään omaperäistä. Sen sijaan tapa, jolla Barnes tätä triangelia käsittelee, on erityinen. Olen lähes varma, että Jonas Hassen Khemiri on lukenut Puhumalla parhaan ennen kuin alkoi kirjoittaa hittiteostaan Kaikki se mitä en muista!

Kuten Khemirin kirjassa, myös Barnesin yli 20 vuotta aiemmin ilmestyneessä Puhumalla paras -romaanissa näkökulmat vaihtelevat: henkilöt kertovat omat versionsa tapahtumista jollekin tuntemattomaksi jäävälle taholle. He puhuttelevat tätä, haastavat, kyselevät. Yrittävät onkia häneltä tietoa, utelevat mitä muut ovat hänelle kertoneet. 

Tunnelma vaihtelee jäätävästä jännittävään, hilpeydestä myötähäpeään. Yksi kolmiodraaman osallisista - Oliver - saa minut vääntelehtimään erityisen levottomasti: hänen törttöilyistään tulee vahvasti mieleen Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie ja sen päähenkilön Matti Virtasen myötähäpeää aiheuttaneet toopeilut. 

Voin kuvitella, että Barnesilla on ollut hauskaa kirjoittaessaan tätä. Hänen tekstinsä on kadehdittavan estotonta, häpeilemätöntä, suoraa. Hän tosiaankin piruilee henkilöhahmojensa kustannuksella, mutta samaan aikaan hän myös kysyy - hyvin vakavissaan - sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen:

Mitä on rakkaus? Ja myös: keneen voimme lopulta luottaa?

Ja ah! vielä uudelleen! Tajusin, että Barnes on kirjoittanut tälle jatko-osan! Love, etc palaa tasan kymmenen vuotta myöhemmin Stuartin, Gillianin ja Oliverin luo. Idea on siis sama, kuin Juha Itkosen Palatkaa perhosissa. Jännää! Mitä S:lle, G:lle ja O:lle on tapahtunut? Mitä heille kuuluu nyt? Kuka on kenenkin kanssa? Apua, haluan tietää heti! Ja hei, eikö tämä jatko-osakin pitäisi suomentaa häh?

_____________________________
Julian Barnes: Puhumalla paras
Alk. Talking It Over (1991)
Suom. Kristiina Drews
WSOY 1992
298 s.

31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste, osa 5. Maria Jotuni: Huojuva talo



Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt jo viidenteen osaansa! Tällä kierroksella haastetta isännöi Tekstiluola-blogin Tuomas. 

Ja minä olen lukenut Maria Jotunin Huojuvan talon.

Tuon postuumisti julkaistun romaanin, joka sylkee verta, hikeä, pelkoa, nyrkkejä, lihaa, vihaa. Jotuni kuvaa lähes 600-sivuisessa kirjassaan helvetillistä avioliittoa tuskaisen läheltä, tuskaisen tarkasti. 

Minä mietin, miksi tämä kaikki, miksi näin moneen kertaan - ja sitten ymmärrän: jotta se tuntuisi todelta. Jotta edes jokin osa Lean kivusta välittyisi aitona; jotta lukija todella tuntisi vuosien painon; sen, kun kaikki vain jatkuu ennallaan, kerta toisensa jälkeen: alistuminen, nöyrtyminen, hiipivä toivo, toivon murskaantuminen.

***

Huojuvaa taloa lukiessani mieleeni palasi alkukesästä lukemani Märta Tikkasen runoteos Vuosisadan rakkaustarina.

Vaikka Jotunin teksti on runsasta ja polveilevaa ja Tikkasen runot säästeliäitä ja hiottuja, niiden virtauksessa on jotain samaa. Ne puhuvat perheväkivallasta, ne puhuvat siitä naisen suulla. Ne luovat tilannekuvia kodista, jonne mies tulee yömyöhään, humalassa ehkä, riitaa haastavana. Ne piirtävät eteemme naisen, joka kerta toisensa jälkeen toivoo parasta, koska rakastaa, koska ei voi muutakaan. 

En tiedä, puhuttiinko 1930-luvulla, jolloin Jotuni Huojuvaa taloa kirjoitti, vielä narsisteista, mutta yhtä kaikki sellaiseksi Lean aviomies Eero piirtyy. Hän janoaa ihailua, hän antaa itsestään hurmaavan kuvan ulkomaailmaan, mutta on kotona täyspaskiainen. Hän oikeuttaa itsellensä kaiken, mutta muille ei mitään. Hän haluaa olla vapaa kaikesta ja kaikista, mutta kahlehtii vaimonsa neljän seinän sisään. Hän on tunteeton, kylmä, mikään ei häneen koske. Ja hän on kuin lapsi, helposti ärtyvä ja itsekäs, pahankurinen: "Eeron tapana oli syyttää toista siitä, mihin hän itse oli syypää".

Mietin sitä, että tämä voisi olla totta.

Mietin sitä, että tämä on totta.

Jotunin pojanpoika, historioitsija Kari Tarkiainen on sanonut, että Huojuva talo pohjautuu Jotunin omaan avioliittoon Viljo Tarkiaisen kanssa.

***

En tiedä, lukeako kirjaa fiktiona, faktana, upottavana tarinana vai avunhuutona. Valtaosan ajasta olen kiukkuinen ja ärtynyt. Silloin tällöin myös tympääntynyt, sillä kirjassa todellakin kaikki kiertää samaa rataa, yhä uudelleen ja uudelleen. Lea on jumissa, hän miettii kyllä lähtemistä, mutta ei se ole todellinen vaihtoehto: Eerolla on rahat, Eerolla on valta. Kerta toisensa jälkeen Lea uskoo (tai toivoo), että nyt asiat muuttuvat, nyt Eero muuttuu:

"Kukapaties ei mikään ollut niin vaarallista kuin Lea oli kuvitellut. Ehkä olot kääntyivät vielä parempaan päin." (s. 505)

No niinpä vissiin. Tähän kohtaan olen kirjoittanut marginaaliin voi helvetti.

Olen vihainen. En Lealle, vaan epätasa-arvolle. Yhteiskunnalle, joka ajoi avioituneet naiset koteihinsa, ilman omaa rahaa, ilman omaa tilaa ("Lapsi ja talous, ne riittävät sinulle"). Mietin, että tämä on Suomi vain muutama hassu vuosikymmen sitten. Ajatus saa minut kiemurtelemaan tuolilla levottomasti. Haluan ulos, happea.

"Katu merkitsi hänelle maailmaa ja ihmisyhteyttä ja tuntui turvalliselta, siinä ei ollut sitä raskasta yksinäisyyden painostusta, mikä seinien sisässä oli niin masentavaa." (s. 519)


Maria Jotuni 1880-1943 (Wikimedia Commons)

En tiedä, millainen editointi Huojuvalle talolle on aikoinaan tehty, mutta nykylukijalle teksti on kyllä paikoin melkoista puuroa. Välillä teki mieli ottaa punakynä käteen ja vedellä lauseita ja kokonaisia kappaleitakin yli.

Varsinkin kirjan alkupuolella dialogi tuntuu epäuskottavalta ja Lean pitkät päänsisäiset pohdinnat ja selittelyt puuduttavat. Monin kohdin tulee mieleen myös, että Jotuni on unohtanut yhden kirjoittamisen perussäännöistä: "Näytä, älä kerro".

Vanhahtava kieli kuitenkin tässä ihastutti, samoin ihmismielen äärimmäisen tarkkanäköinen havainnointi. Jos haluat lukea psykologisen romaanin, lue Huojuva talo. Ja myös: jos haluat lukea feministisen romaanin, lue Huojuva talo. Silllä kyllä: tämä romaani on palopuhe, joka vaatii naiselle oikeuden omaan rahaan, omiin valintoihin, omiin turvaverkkoihin, omiin itsevalittuihin mahdollisuuksiin.

Ja yksi asia vielä: onneksi kirjassa on myös Lean sisko Toini. Hänessä on toivo, uskallus, elämänjano. Haluan päättää tämän tekstini lauseisiin, jotka Toini kirjoitti maailmalta siskolleen:

"Jos sinulta jää maailmassa taulupuolikin näkemättä, et tiedä ollenkaan, miten kaunis jo valmiiksi luotu maailma on. Jos sinulta jää kuulematta musiikki, joka sinun sielusi vasta herättää eloon, et tiedä eläneesikään." (s. 318)


***

Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:

_________________________________
Maria Jotuni: Huojuva talo
Valmistunut v. 1935, mutta julkaistu vasta v. 1963
Otava
577 s.